Taking your memory-filled home with you when moving to sheltered housing?

Our national and municipal policies on the elderly underscore that the best place for an aged person is home. Still, unfortunately many elderly people find themselves in a situation, where the home intended for their final years suddenly turns into a ‘flat’ only, lacking the spirit emanating from the memories and meanings of one’s own home.  When designing gerontechnology, the elderly should always be consulted directly. Would it be the time to set up an idea movement for the ageing population?

When different impairments force an elderly person to move to a barrier-free and sheltered – and in many cases quite small – flat, the decision on the ‘placement’ and even its furnishing is often made by someone else, and, in the worst case, a total stranger. In such a process, the elderly person easily feels lost, since isn’t it your own life history and the meanings and memories embedded in the objects at home that create the feeling of belonging to a specific place?

Hilkka has been living in the same neighbourhood all her life. Her birthplace is only one kilometre away, and she has already lived in this house for more than 40 years. These rooms and furniture carry the marks of her life. The chest of drawers and chairs tell stories about what has happened along her life’s journey. They represent the family and Hilkka’s inheritance and identity. Many generations have had the pleasure of using the sofa and armchair set, leaving their ornamented arm rests shiny from years of use. And that kitchen cabinet Hilkka varnished together with her husband. But now the time has come for Hilkka to move out from this home. Moving away is difficult. Being torn away from a bigger house into a smaller place, from familiar to unknown, from one’s own peace and quiet into a nursing home or sheltered housing and life under the eyes of others. Letting go of one’s own will and dear belongings, under the authority of others? On the other hand, living at home on one’s own is taxing. Not only physically, but also mentally, because loneliness is overpowering. The visits of the home care nurse for ‘securing maximum support’ – no matter if they take place three times a day – have not been enough to ease the need to chat with someone, have a coffee together and recount memories of one’s own life. Sharing things around one’s own coffee table would lift up one’s spirits.

Alli Wiherheimo, the first editor-in-chief of the Kotiliesi magazine, once said that home is not a place, but a strength. Home is the safe haven, where we have always returned from the stormy winds of the world. Many elderly people have had their home in the same address, adorned with the same furnishings and objects for decades. Carved in those carefully preserved and acquired ornaments and pieces of furniture rest the elderly person’s memory, life history, values and the sense of belonging: furniture passed on in the family, the crafts created by one’s spouse, and wedding and anniversary gifts. How could one ever decide what to take with you in this final move, and what to leave behind? How could one even fit one’s inner spirit into the small room of a nursing home and display it?

In his novel Fields of Glory (1990, translation into English by Ralph Manheim), Jean Rouaud writes about the situation, where his grandmother moved from a large house in the south of France to a small flat: ”The move from thirteen rooms to two meant parting not only with the accumulation of a lifetime but also with the bequests of earlier generations. More than asceticism, it was a sweeping away of memory. Still, it was grandmother’s recollection of this past that drove her to keep two or three heirlooms, in particular a cumbersome, poorly designed work table, when she could have kept the attractive mahogany bookcase with the oval glass panes in the same space and to better advantage. But this work table was her mother, her grandmother, herself and every industrious woman in the family – it was a stele.”

90% of designing well-being technology for the elderly should be contemplation of life

Technology can be used in a number of ways to support the domestic life of elderly people. It is already possible to produce innovative and responsible solutions for purposes such as thermal comfort and lighting, and monitoring changes in people’s physical and cognitive functioning capacity in a home environment. But could technology also enable bringing the memory-filled spirit of an old home to a new flat? Could artificial intelligence even sense a resident’s emotional state and create ‘cosiness’ during moody or anxious spells? And what would this include? Studies show that anxiety due to memory disorders can be alleviated through fragrances and music. Certain fragrances and types of music soothe patients and help them to sleep. The patient’s own, virtually created, home surroundings would probably have a similar effect. But what about a person with a healthy memory? Would virtual reality provide a natural return to the atmosphere and memories of their old home? Wandering in your own garden surrounded by birdsong, the humming of bees and the fragrance of roses would certainly be wonderful. Technology could at least enable new kinds of communication with friends and relatives. Together with artificial intelligence, virtual reality could provide people with a rich experience based on reliving their memories together with others – in that garden, for example – making even a new residence feel like home.

One factor related to the ‘spirit of home’ is the installing of safety technology in an elderly person’s home. The results of the TuTunKo project (The feeling of safety at home), implemented jointly by VTT and the University of Oulu, showed that, in the home environment, the feeling of safety can be strengthened in many different areas.  However, when installing different surveillance and monitoring devices, it should be kept in mind that the home should still remain a home without the elderly person’s flat turning into a ‘virtual hospital’ or ‘monitoring point’, where total strangers with different nursing backgrounds have ‘legalised entry’.

90% of designing well-being technology for the elderly should be contemplation of life. A home – whether sheltered housing or a house built with own hands – should enable elderly people to maintain not only their autonomy, life management and the sense of belonging, but also their beauty welfare. It should ensure that the aesthetic features of their homes are in harmony with their wishes regarding beauty. For many people, this feeling comes from the subjectively experienced beauty of the belongings in one’s own home and the spirit of home thus created. A lacy doily placed on the computer CPU in an elderly person’s home tells about her attempt to reduce the conflict between her own concept of beauty and the external appearance of the device. This may be of surprisingly big importance for how acceptable the person considers technology.

When designing gerontechnology, the elderly should always be consulted directly. Ten years ago, VTT implemented the idea movement of the ageing population, where VTT collaborated with 750 elderly people living in different parts of Finland to come up with different potential uses for mobile phones. In the project that empowered both researchers and the participants, active aged people produced over 4,500 useful, funny and even quite extraordinary ideas for using the mobile phone. The ideas were compiled into an open database, from where they have been used for different development projects.

In ten years, technology has taken major leaps forward, and there are new technologies available that could support good living and good quality of life. Would it be the time to set up an idea movement for the ageing population again, this time about the dream home?

Read more: www.vttresearch.com/Impulse/Gerontechnology-providing-everyday-assistance-and-safety 

Jaana Leikas
Principal Scientist, VTT



Muistojen koti mukaan palveluasuntoon?

Vaikka valtakunnallinen ja kunnallinen vanhuspolitiikkamme korostaa, että ikäihmisen paras paikka on koti, valitettavan monen ikäihmisen viimeisten vuosien koti muuttuu yllättäen pelkäksi ”asunnoksi”, josta puuttuu kodin muistoihin ja merkityksiin liittyvä henki.  Ikäteknologian suunnittelussa on syytä aina kysyä ikäihmisten omaa mielipidettä. Olisiko nyt aika pystyttää ikääntyvien idealiike?

Kun erilaiset toiminnanvajavuudet pakottavat ikäihmisen muuttamaan esteettömään ja tuettuun, usein pieneenkin asuntoon, valinnan ”sijoituspaikasta” ja sen kalustuksesta tekee usein joku toinen, pahimmassa tapauksessa joku ventovieras. Siinä myllerryksessä ikäihminen kokee helposti olevansa eksyksissä, sillä eikö paikkaan kuulumisen tunne synny juuri omasta elämänhistoriasta ja kodin esineissä olevista merkityksistä ja muistoista?

Hilkka on asunut samassa kaupunginosassa koko ikänsä. Oma synnyinkoti on kilometrin päässä, ja tässä talossa on vierähtänyt jo yli 40 vuotta. Näissä huoneissa ja kalusteissa on elämän jälki. Piirongit ja tuolit viestivät matkan varrella koetuista tapahtumista. Niissä on suvun ja Hilkan perintö ja identiteetti. Silkinkiiltäviksi hioutuneista sohvakaluston käsinojien koristeista on saanut nauttia monta sukupolvea. Astiakaapin osat lakattiin yhdessä puolison kanssa. Mutta nyt on tullut aika muuttaa tästä kodista pois. Muutto olisi vaikea. Irtirepäisy suuremmasta pienempään, tutusta tuntemattomaan, omasta rauhasta toisten silmien alle hoivakotiin tai palvelutaloon. Omasta tahdosta ja omista rakkaista tavaroista irti päästäen, toisten päätösvallan alle? Toisaalta yksin kotona asuminen ottaa voimille. Ei ainoastaan fyysisesti, vaan henkisestikin, sillä yksinäisyys lyö kasvoille. Kotihoitajan käynnit, vaikkakin kolme kertaa päivässä ”maksimaalisen tuen turvaamiseksi” eivät ole helpottaneet tarvetta rupatella jonkun kanssa, kahvitella ja kertoilla omaan elämään liittyvistä muistoista. Yhdessä jakamisesta oman kahvipöydän ääressä tulisi hyvä mieli.

Alli Wiherheimo, Kotiliesi-lehden ensimmäinen päätoimittaja, on sanonut, että koti ei ole paikka vaan voima. Koti on se turvasatama, jonne on palattu maailman myrskytuulten alta. Monelle ikäihmiselle oma koti on pysynyt samassa osoitteessa samojen kalusteiden ja tavaroiden kaunistamana vuosikymmenten ajan. Näihin huolella säästettyihin ja hankittuihin huonekaluihin ja koriste-esineisiin on kaiverrettu ikäihmisen muisti, elämänhistoria, arvomaailma ja kuuluminen: perintöhuonekalut, puolison kädentaitojen tuotokset sekä hää- ja merkkipäivälahjat. Miten koskaan voisi päättää, mikä otettaisiin tässä viimeisessä muutossa mukaan ja mikä jätettäisiin kuormasta pois? Kuinka oma minuus ylipäätään voisi mahtua tai tulla julki hoitokodin pienessä huoneessa?

Jean Rouaud kirjoittaa romaanissaan Kunnian kentät (1990, suom. Annikki Suni) tilanteesta, jossa hänen isoäitinsä muutti eteläranskalaisesta suuresta talosta pieneen asuntoon: ”Kolmentoista huoneen supistaminen kahteen vaati julmaa valikointia, piti erota elämän aikana kerääntyneistä tavaroista mutta myös aikaisempien polvien perinnöstä: se ei ollut vain askeesia vaan myös muistin typistämistä. Silti juuri menneisyyden muistoksi isoäiti oli halunnut säilyttää pari arvotonta esinettä. Erityisen sitkeästi hän piti kiinni kookkaasta ompelupöydästä, jonka laatikoihin ei mahtunut paljon mitään. Enemmän hyötyä olisi ollut saman tilan vievästä kauniista punaruskeasta kirjakaapista, jonka ovissa oli soikeat lasit. Mutta ompelupöytä edusti isoäidin äitiä, äitiä, häntä itseään ja kaikkia suvun ahkeria naisia – se oli muistopatsas.”

Ikäihmisen hyvinvointiteknologian suunnittelun tulisi olla 90 % elämän pohtimista

Ikäihmisen asumista voidaan tukea teknologian avulla monin tavoin. Nyt jo voidaan tuottaa innovatiivisia ja vastuullisia ratkaisuja esimerkiksi lämpöviihtyvyyteen ja valaistukseen sekä ihmisen fyysisen ja kognitiivisen toimintakyvyn muutosten seurantaan kotiolosuhteissa. Mutta voisiko teknologia mahdollistaa myös vanhan, muistojen kodin hengen luomisen uuteen asuntoon? Voisiko tekoäly vaikka aistia asukkaan tunnetilaa ja tarjota ”kodikkuutta” silloin kun asukas on apealla mielellä tai ahdistunut? Ja mitä tuo tarjonta olisi? Muistisairaan ahdistuneisuutta on tutkimusten mukaan pystytty lieventämään hajuaistimusten ja musiikin avulla. Tietyt hajut ja tietynlainen musiikki rauhoittavat ja auttavat nukahtamaan. Samoin oman kodin maisemat, virtuaalisestikin tuotetut, voisivat todennäköisesti rauhoittaa muistisairasta. Mutta jos ihminen on muistiltaan terve, mahdollistaisiko virtuaalitodellisuus luontevan palaamisen vanhan kodin tunnelmaan ja muistoihin? Ihanaa olisi varmasti vaeltaa virtuaalisesti omassa puutarhassa, kuulla lintujen ja mehiläisten äänet ja aistia ruusujen tuoksu. Ainakin teknologia voisi tarjota uudenlaisen yhteydenpidon ystäviin ja sukulaisiin. Yhdessä tekoälyn kanssa virtuaalitodellisuus saattaisi mahdollistaa eletyn elämän muistelun rikkaalla tavalla yhdessä toisten kanssa, vaikkapa siellä puutarhassa, ja tuoda sillä tavalla kodin hengen uuteenkin asuntoon.

Yksi ”kodin henkeen” liittyvä tekijä on turvateknologian asentaminen ikäihmisen kotiin. VTT:n ja Oulun yliopiston yhteisen Tutunko-hankkeen (Turvallisuuden Tunne Kotona) tuloksissa todettiin, että teknologian avulla voidaan vahvistaa turvallisuuden tunnetta kotona monella eri alueella.  Erilaisten valvonta- tai seurantalaitteiden asennuksessa on kuitenkin hyvä muistaa, että koti tulisi säilyttää kotina ilman, että ikäihmisen asunnosta kehkeytyy ”virtuaalisairaala” tai ”valvontapiste”, jonne on ”laillistettu sisäänpääsy” erilaisilla hoidollisilla taustoilla varustetuilla ventovierailla.

Ikäihmisen hyvinvointiteknologian suunnittelun tulisi olla 90 % elämän pohtimista. Kodin, olipa se sitten palveluasunto tai itse rakennettu talo, tulisi mahdollistaa ikäihmisen itsemääräämisoikeuden, elämänhallinnan ja kuuluvuuden tunteen lisäksi kauneushyvinvointi: että kodin estetiikka on harmoniassa omien kauneustoiveiden kanssa. Monille tämä tunne syntyy subjektiivisesti koetusta kodin esineistön kauneudesta ja sitä kautta kodin hengestä. Tietokoneen keskusyksikön päälle aseteltu pitsiliina ikäihmisen kodissa kertoo yrityksestä vähentää ristiriitaa oman kauneuskäsityksen ja laitteen ulkoisen olemuksen välillä. Tällä saattaa olla yllättävänkin suuri merkitys teknologian hyväksyttävyydelle.

Ikäteknologian suunnittelussa on syytä aina kysyä ikäihmisten omaa mielipidettä. VTT toteutti kymmenen vuotta sitten ikääntyvien idealiikkeen, jossa pohdittiin yhdessä 750 eri puolilla Suomea asuvan ikäihmisen kanssa matkapuhelimen erilaisia käyttömahdollisuuksia. Tuossa niin tutkijoita kuin osallistujia voimaannuttavassa hankkeessa aktiiviset ikäihmiset tuottivat huikeat yli 4 500 hyödyllistä, hauskaa ja lennokastakin ideaa matkapuhelimen hyödyntämiseksi. Ideat koottiin kaikille avoimeen tietopankkiin, josta niitä on hyödynnetty erilaisissa kehittämishankkeissa.

Kymmenessä vuodessa teknologiakehitys on edennyt valtavin harppauksin, ja uusia, hyvää asumista ja hyvää elämää tukevia teknologioita on tarjolla. Olisiko nyt aika pystyttää ikääntyvien idealiike uudelleen unelmien kodin merkeissä?


Lue lisää: 
VTT Impulssi: Ikäteknologia arjen apuna ja turvana

Jaana Leikas
Principal Scientist, VTT



Tekoälyä ja yhdistettyä todellisuutta fiksun kaupungin toimintaympäristössä tarkastelevan blogisarjan avulla haluamme elävöittää tekoälystä ja yhdistetystä todellisuudesta käytävää keskustelua.

What is a Smart City? You decide.

How far along are you in turning your city into a smart one? The term ‘Smart City’ was coined some 25 years ago and has evolved since then. The concept no longer refers to technologies only. Today, cities need to strive to become sustainable rather than just smart. Furthermore, they need to offer easy living and well-being for their citizens, and a fertile environment for businesses to thrive while also ensuring resilient and efficient operations. However, the exact definition of what it means to be smart, should be left for the cities and their citizens to decide.

Such definitions are formed in practice through some key elements. A holistically smart vision and sustainable goals set the direction towards the preferred future of the city. The goals will need to be further developed into concrete objectives, so that progress and success can be measured over time. Once these elements are in place, a sustainable future can be pursued in a smart way. Urban co-creation and new citizen-centric urban design processes are required in city planning to ensure that the Smart City strategy is aligned with the goals of the different stakeholders in the urban ecosystem. Welcome to Smart City 2.0.

The triple bottom line of people, planet and profits

The driving force behind any Smart City should be the building of a better society: an inclusive community with a healthy living environment that is safe, secure, and resilient. The cities should equal provide opportunities for all; through access to services, energy, housing, mobility and more. At the same time, the urban challenges of congestion, funding of basic services, provision of housing and maintaining the condition of infrastructure need to be tackled. Urbanisation and the growth of cities also mean that the cities exert an increasing amount of pressure on natural resources and the climate.

Extending the triple bottom line

Smartness is also about bringing the city’s goals into governance and involving the community in the change. At the same time, every Smart City project, be it small or large, should focus on replicability and scalability of the solutions for maximum impact. Smart Cities come to life through concrete actions, when new innovative solutions are realised in the urban environment. In order to constantly steer the development towards the desired future, the impacts and success of individual projects need to be monitored.

Investing in the city’s sustainable and smart future pays off. While no universal definition for Smart Cities exists, each city should define smartness in their own terms while taking care of the extended triple bottom line. Processes and indicator sets for this work are readily available, so the development doesn’t need to start from zero. Once the city’s key performance indicators, or KPIs, are defined, these can be integrated with the city’s decision-support tools to ensure that the economic, environmental and social sustainability targets are achieved and used in decision-making.

If you want to read more about VTT’s vision regarding smart and sustainable cities, read our new white paper: Let’s turn your Smart City vision into reality.

Antti Ruuska VTT
Antti Ruuska
Business Development Manager, VTT
Twitter: @antti_ruuska


Smart City development is inherently multi-technological and cross-disciplinary, and as an application-oriented research organisation VTT is an ideal partner. We work with the public sector and private companies as well as technology providers in research and innovation activities that expedites the development of smarter cities.  We can guide you from the early phases of vision-creation and concept development to practical implementations of smart outcomes.