Category Archives: Sara Paunonen

Circular economy of textiles – Easy, and yet so difficult

Posted on by
Reply

The apparel industry has experienced radical transformations throughout the years. Thirty years ago trends and consumer demand were forecast long before consumers purchased the garments, and the production was planned and sized accordingly [1]. In the late 1980s, the industry developed a global infrastructure that emphasized quick response to consumer demand through reduced lead times and low costs. Fast fashion was born.

During the last 20 years, the price of clothing has fallen and the number of imported pieces of clothing has increased. In the US, apparel prices were on average 10% lower in 2005 than in 1998 [4]. Globally since the year 2000, the amount of clothing sold has doubled, and the number of times a garment is worn has decreased by 36% [5]. From 1975, the global production of textile fibers has increased by a staggering 280%. This is a 4-fold increase. The raw materials, such as cotton, are becoming scarce or unsustainable to produce.

We live in an era of ‘excessive accumulation’ of clothing [4]. As the closet space is finite, some of that excess has to be discarded. In Finland, people and organizations discard approximately 72 million kilograms of textile waste annually. This is 13 kg per citizen [2].

There is a problem to be solved. The solution is a circular economy of textiles.

graafi_tekstile

Circular economy model of textiles [2].

In the Relooping Fashion project, a model was conceptualized based on the operations that a circular business ecosystem for textiles would include. The inner circle is about reviving old apparel maintenance skills and practices: repairing and reusing clothes and textiles. However, it is unclear if this truly decreases the consumption of virgin clothing and textiles.

If reuse of clothing is not possible, its material can be reused

The outer circles of the model include all the industrial processes and logistics required to recycle textile materials, either chemically or mechanically, to textile yarn, fabric and again to clothes. The overall goal is to maintain the value of materials as high as possible, with minimum environmental impact. VTT has innovated new processes through which textiles can be produced from wood or discarded cotton clothing.

As the circular textile economy model suggests, the way forward is, in theory, relatively straight. We know what the elements are. We have to create value from waste, emphasize functionality over ownership, and create sufficiency-based resource use [2].

Are these shifts already happening? Yes they are.

VTT is coordinating the Telaketju project, which aims to create a comprehensive collection, sorting and refining system for end-of-life textiles in Finland. There is considerable drive and enthusiasm in the group. Similar circular economy initiatives are being set up in most countries.

Is the shift happening fast and profoundly enough?

Is it possible to create a circular economy within the current linear economy? These are much more complicated questions.

The world has streamlined its linear production systems for decades. These processes rely on virgin raw materials. This is why it is important to intensively develop technologies to utilize recycled materials. However, technologies as such are not enough. Reorganization should happen at mental, structural and economic levels.

One of the main challenges is that value is not evenly divided in the current value chains, as discussed in [2]. Farmers and manufacturers bear the environmental and social costs in the form of toxic chemicals, inhuman working conditions, and lack of water, while the brand owners and consumers reap the profits and cheap garments.

Consumer demand is the momentum for change

The current idea is that consumers should start demanding that fashion brands take responsibility, and of course they should. Alongside consumer demand, there is also a large number of political and legislative tools, such as raising recycling targets, stringent waste legislation, labeling schemes on products, rules for public procurement and so on, which can be used to turn the ship.

However, all the above are partial solutions emerging from the current state of affairs. I believe that there should be a mechanism throughout the economy that would favor circularity over linear throughput. This in-bedded mechanism would drive the circular economy in the right direction. This is the place where we need profound innovation, as there are no working solutions yet.

Nonetheless, we have a firm intention, which is the first step of any transformation. The actions will follow.

 

paunonen
Sara Paunonen
Senior Scientist
sara.paunonen(a)vtt.fi

 

Literature:
[1] Bhardwaj, V. & Fairhurst, A., 2010, Fast fashion: response to changes in the fashion industry. The International Review of Retail, Distribution and Consumer Research, 20(1).
[2] Fontell and Heikkilä, 2017, Model for Circular Business Ecosystem for Textiles, VTT Technology 313.
[3] Statista, https://www.statista.com/statistics/263154/worldwide-production-volume-of-textile-fibers-since-1975/
[4] Schor, J.B, 2005, Prices and quantities: Unsustainable consumption and the global economy, Ecological Economics, 55(3), 309-320.
[5] Ellen MacArthur Foundation, 2017, A New Textiles Economy: Redesigning Fashion’s Future, pp, 150.

Tekstiilien kiertotalous – Helppoa vai vaikeaa?

Posted on by
Reply

Tekstiiliteollisuus muuttunut paljon vuosikymmenien varrella. Kolmekymmentä vuotta sitten tuotannonsuunnittelu ja mitoitus perustui trendeihin ja kulutuskysyntään, jotka ennakoitiin kauan ennen kuin kuluttajat lopulta ostivat vaatteita [1]. 1980-luvun lopulla teollisuus kehitti maailmanlaajuisen infrastruktuurin, jolla tavoiteltiin nopeaa reagointia kuluttajien kysyntään lyhyiden toimitusaikojen ja alhaisten kustannusten kautta. Pikamuoti (fast fashion) syntyi.

Viimeisten 20 vuoden aikana vaatteiden hinta on laskenut ja tuontivaatteiden määrä lisääntynyt. Yhdysvalloissa vaatteiden hinnat olivat vuonna 2005 keskimäärin 10 prosenttia pienemmät kuin vuonna 1998 [4]. Maailmanlaajuisesti vuodesta 2000 lähtien myytyjen vaatteiden määrä on kaksinkertaistunut, ja vaatteen käyttökertojen määrä on vähentynyt 36 prosenttia [5]. Vuodesta 1975 tekstiilikuitujen maailmanlaajuinen tuotanto on kasvanut huikealla 280 prosentilla. Lisäys on nelinkertainen. Samalla luonnonkuitujen, kuten puuvillan, tuotanto ei enää riitä täyttämään kysyntää.

Elämme vaatteiden “liiallisen kertymisen” aikakautta [4]. Kun kerran kaappitila on äärellinen, osa ylimäärästä on hävitettävä. Suomessa ihmiset ja organisaatiot tuottavat noin 72 miljoonaa kiloa poistotekstiiliä vuosittain. Tämä on 13 kiloa jokaista suomalaista kohden [2].

Käsissämme on ongelma, joka pitää ratkaista. Tämä ratkaisu on tekstiilien kiertotalous.
graafi_tekstile

 

Tekstiilien kiertotalous -projektissa luotiin malli siitä, mitä toimintoja ja vaiheita toimiva tekstiilien kiertotalous kattaisi. Sisäkehällä on kyse vanhojen kunnon vaatehuoltotaitojen elvyttämisestä, eli vaatteiden ja tekstiilien korjauksesta ja uudelleenkäytöstä. On kuitenkin epävarmaa, vähentääkö tämä todella tekstiilituotteiden kulutusta.

Jos vaatteiden uudelleenkäyttö ei ole mahdollista, niiden materiaali voidaan käyttää uudelleen

Mallin ulkokehä sisältää kaikki ne teolliset prosessit ja logistiikan, jolla tekstiiliaines kierrätetään joko kemiallisesti tai mekaanisesti tekstiililangaksi, kankaaksi ja jälleen vaatteeksi. Tavoitteena on ylläpitää materiaalien arvo niin korkealla kuin mahdollista ja ympäristövaikutukset niin pieninä kuin mahdollista. VTT on kehittänyt teknologioita, joilla tekstiiliä voidaan tuottaa puusta tai käytöstä poistetuista puuvillatekstiileistä.

Tekstiilien kiertotalousmalli viitoittaa suunnan, joka on teoriassa suhteellisen selvä. Tiedämme, mitä elementtejä tarvitaan. Meidän on luotava arvoa jätteestä, korostettava omistamisen sijaan käyttöarvoa ja tavoiteltava tehokkuuden sijaan käyttöä, joka takaa resurssien riittävyyden [2].

Ovatko nämä muutokset jo tapahtumassa? Kyllä ne ovat.

VTT koordinoi Telaketju-hanketta, jonka tavoitteena on edistää poistotekstiilien keräys-, lajittelu- ja jalostusverkoston kehittymistä Suomessa. Ryhmässä on huomattavan innostunut ilmapiiri. Useimmissa maissa on meneillään vastaavanlaisia kiertotaloushankkeita.

Onko siirtyminen tapahtumassa riittävän nopeasti?

Onko mahdollista siirtyä kiertotalouteen nykyisen lineaarisen talouden lähtökohdista? Nämä ovat paljon monimutkaisempia kysymyksiä.

Lineaarisia tuotantojärjestelmiä on hiottu vuosikymmenien ajan. Nämä prosessit perustuvat neitseellisten raaka-aineiden hyödyntämiseen. Tämän vuoksi on varsin tärkeää kehittää teknologioita nimenomaan kierrätettyjen materiaalien hyödyntämiseen raaka-aineena. Teknologiat eivät kuitenkaan sellaisinaan riitä. Muutosta tulee tapahtua niin henkisellä, rakenteellisella kuin taloudellisellakin tasolla.

Yksi isoimmista haasteista on se, että kustannukset ja hyödyt eivät ole tasaisesti jakautuneet nykyisissä arvoketjuissa ja -verkostoissa [2]. Viljelijät ja valmistajat kärsivät myrkyllisten kemikaalien, epäinhimillisten työolojen ja veden puutteen aiheuttamista haitoista, kun taas brändin omistajat ja kuluttajat hyötyvät voitoista ja halvoista vaatteista.

Kuluttajat vauhdittavat muutosta

Vallalla olevan ajattelun mukaan kuluttajien on vaadittava yrityksiltä ja tuotteilta vastuullisuutta, ja ohjattava markkinoita valinnoillaan. Ja näin tietysti on. Kuluttajien kysynnän lisäksi on olemassa lukuisia poliittisia ja lainsäädännöllisiä välineitä tilanteen muuttamiseksi, kuten kierrätystavoitteiden nostaminen, jätehuollon vaatimukset, tuotteiden merkintäjärjestelmät, julkisten hankintojen säädökset ja niin edelleen.

Kaikki edellä mainitut ovat kuitenkin osittaisia, nykytilasta käsin luotuja ratkaisuja. Uskon, että koko taloudessa pitäisi olla mekanismi, joka suosisi kiertotaloutta lineaarisen tuotannon ja talouden kustannuksella. Tämä sisään valettu mekanismi ajaisi kiertotaloutta moottorin tavoin oikeaan suuntaan, esimerkiksi arvon tasaisempaan jakautumiseen ja resurssien riittävyyteen. Tässä kohdin tarvitsemme innovaatiota, koska toimivaa moottoria ei vielä ole.

Olemme kuitenkin päättäneet ryhtyä toimeen, mikä on kaikkien muutosten ensimmäinen vaihe. Tarkoituksenmukaiset toimenpiteet kyllä seuraavat.

paunonen
Sara Paunonen
Senior Scientist
sara.paunonen(a)vtt.fi

 

Viitteet:
[1] Bhardwaj, V. & Fairhurst, A., 2010, Fast fashion: response to changes in the fashion industry. The International Review of Retail, Distribution and Consumer Research, 20(1).
[2] Fontell and Heikkilä, 2017, Model for Circular Business Ecosystem for Textiles, VTT Technology 313.
[3] Statista, https://www.statista.com/statistics/263154/worldwide-production-volume-of-textile-fibers-since-1975/
[4] Schor, J.B, 2005, Prices and quantities: Unsustainable consumption and the global economy, Ecological Economics, 55(3), 309-320.
[5] Ellen MacArthur Foundation, 2017, A New Textiles Economy: Redesigning Fashion’s Future, pp, 150.

Bio-packaging of food – How does it contribute to saving the world?

Posted on by
Reply

Sara_Paunonen_2015-02-16-kuva2_final

What are your connotations of food packaging? A means of safeguarding the passage of food through the manufacturing and transport processes and an opportunity to reduce society’s dependence on fossil fuels, or unnecessary packaging and great heaps of waste?

A confectionary package is a classic example of wastefulness. Confections are set individually and sparsely in indentations of a plastic tray. After this, a protective plate produced from corrugated board, either plastic or cardboard, is placed on top of this tray. The plastic tray and protective plate are placed in a carton, and, to top it off, this whole thing is wrapped in cellophane or clear plastic film. Wasteful packaging? Most certainly. Materials produced from fossil fuels? Also true.

The basic function of packaging is artless and thus easily forgotten. The vitally important role of a package is to protect the food while it is transported from producer to consumer. The first priority of packaging is to protect food from contamination, mechanical impact and other environmental effects throughout the production, processing, transportation stages and trading all the way to the consumer’s home. Packaging provides information on the content and use of food. It also significantly extends shelf-life by preventing the access of microbes or reducing the amount of oxygen or moisture that is able to penetrate the food in question.

Sufficient but not excessive environmentally friendly packaging that preserves resources and nature is not a novel idea. Nor are efforts to rationalise packaging. Since 1970, the humble yoghurt container has lost 50 per cent of its weight. Even the aluminium tin has become 20 per cent lighter.[1] The confectionary box could be simplified by, for instance, leaving out the separate protective plate and replacing the plastic tray with a carton grate.

Towards bio-packaging

Bio-packaging is a short step away from environmentally friendly packaging. Bio-packaging is an elemental part of the transition to the so-called bio-economy. In a bio-economy, the world’s operations are based entirely on renewable biological resources, meaning that food, animal feed, energy and materials are produced by using biomass and biological processes. After the Industrial Revolution, the bio-economy is a step back towards nature and renewable material sources, yet it is powered by new technology.

The largest group of bio-packages comprises good old cartons and corrugated boxes and other fibre-based food packaging products such as paper bags, moulded pulp products (e.g. egg cartons) and textile bags. Fibre-based packaging entails low carbon dioxide emissions, since bioenergy and biomass such as recycled fibre and wood are used in their manufacture and the packages are recyclable. As much as 99 per cent of all cardboard and corrugated materials collected in Finland are recycled[2]. Best of all, fibre-based materials are very strong and tough in comparison to their density.

From plastic to bioplastic

Plastic is used a lot for food packaging due to its excellent properties. Plastics are tough, light, relatively impenetrable and transparent. Traditionally, plastics are manufactured by synthesis of petrochemicals. Oil-based plastic is so durable that, in practical terms, it does not degrade in nature; it just gets cut into smaller pieces, which accumulate in the oceans, in the stomachs of fish and birds, and in landfills. Accordingly, plastic food packaging has an image problem among consumers.

Nature also produces polymers that can be processed into plastics. These are called bioplastics. Basically, all biological macro-molecules are suitable for producing bioplastics, but they are still most commonly produced from starch, sugars and cellulose. Bioplastic comprises only one per cent[3] of all the manufactured plastic, but its share is rapidly increasing. Well-known examples include the bioPET bottles by Coca Cola and Pepsi, and milk-cartons’ bioplastic tops, manufactured from a sugar cane-based material. Depending on the manufacturing technology, bioplastics can differ a great deal, somewhat or not at all from traditional plastics. The greatest challenges are related to arranging the recycling of bioplastics alongside traditional plastics. VTT is currently developing a manufacturing process for expanded polystyrene using PLA bioplastic (polylactide).

The challenges of the bio-economy, and strides forward

An orange has the ideal nature-made packaging: its peel. The peel is so tough that it allows the orange to be transported across great distances without damage or any significant need to discard damaged fruit. Using the same logic, a package can be grown near to a food’s production site. This is one of the key ideas of bio-packaging. In the future, the side and waste streams from agriculture and forestry can be processed into packaging near to food production and processing sites, which will allow long-distance transports to be avoided, while providing local employment and enabling the utilisation of material streams.

VTT is about to start an international project on this theme commissioned by the Food and agriculture organization of the UN (FAO). The idea is to analyse food waste, packaging material and by-product streams of a chosen food supply chain, and formulate solutions for ‘greening’ the chain through bio-packaging materials and operations. Also national projects with several partners are being planned.

The greatest challenge to a bio-economy using biomass is that so-called black carbon cannot be replaced to the same extent with green carbon. Environmental tolerance, biodiversity and the sheer amount of biomass will not allow for attempts to replace consumption at the current level with biomass-based energy and materials. Nature does not produce all the materials desired or needed by humankind in the required amounts – or even at all. For this reason, technical methods are being developed so as to create synthetic organisms that can handle this production on an industrial scale. This rising industry is called synthetic biology, and it continues the traditions of genetic engineering and biotechnology. However, synthetic biology does not resolve the basic issue, which is a need that is too great compared to the possibilities. Biomass will not be enough to cover everything unless consumption is reduced.

In order to achieve a genuinely sustainable bioeconomy, our inevitable future prospects include more localised lives, reduced consumption, and a more efficient use of resources in a number of ways. In the future, renewable resources such as biomass will be used more efficiently, but unrestricted use is not a possibility. The consumer is, therefore, well within her rights in demanding that the confectionary package should be simpler.

Sara Paunonen

Senior Scientist

Read Sara Paunonen’s previous blog post: Food waste is a sheer waste of resources


Sources:
[1] Pardos Marketing, Market trends and developments in packaging, EMAP, Brussels, 2001.

[2] The Environmental Register of Packaging PYR Ltd, Recycling statistics for packaging, 2012.

[3] The European Bioplastics, http://en.european-bioplastics.org/

Ruoan biopakkaaminen – Miten se liittyy maailman pelastamiseen?

Posted on by
Reply

Sara_Paunonen_2015-02-16-kuva2_final

Mitä tulee mieleesi elintarvikepakkaamisesta? Keino turvata ruoan kulku valmistus- ja kuljetusketjun läpi ja mahdollisuus vähentää yhteiskunnan riippuvuutta fossiilisista raaka-aineista, vai liiallinen pakkaaminen ja iso jätemäärä?

Konvehtipakkaus on klassinen esimerkki tuhlailevuudesta. Konvehdit pakataan yksittäin ja harvakseltaan muovialustan koloihin. Tämän jälkeen alustan päälle laitetaan muovisesta tai oikeasta aaltopahvista valmistettu suojuslevy. Muovitarjotin suojuslevyineen laitetaan kartonkilaatikkoon, ja koko komeus kääritään vielä sellofaaniin tai kirkkaaseen muovikääreeseen. Tuhlailevaa pakkaamista? Aivan varmasti. Fossiilisia polttoaineista tehtyjä materiaaleja? Sitäkin.

Pakkaamisen perustehtävä on eleetön ja unohtuu helposti. Pakkauksen elintärkeä rooli on varmistaa ruoan kulku tuottajalta kuluttajalle. Ensisijaisesti pakkaus suojelee ruokaa likaantumiselta, mekaanisilta kolhuilta ja muilta ympäristön vaikutuksilta läpi ruoan tuotannon, prosessoinnin, kuljetusten ja kaupan aina kuluttajan kotiin saakka. Pakkaus antaa tietoa tuotteen sisällöstä ja käytöstä sekä pidentää ratkaisevasti elintarvikkeen säilyvyyttä estämällä mikrobien pääsyn tai vähentämällä hapen tai kosteuden tunkeutumista ruokatuotteeseen.

Ympäristöystävällinen pakkaaminen, jossa pakataan resursseja ja luontoa säästäen riittävästi, mutta ei liikaa, ei ole ajatuksena uusi. Pakkaamisen järkeistämistä on harrastettu jo pitkään. Vuodesta 1970 jugurttipikari on keventynyt lähes 50 % ja alumiininen säilykepurkkikin 20 %[1]. Konvehtirasiaa voisi yksinkertaistaa esimerkiksi jättämällä erillisen suojuslevyn pois ja korvaamalla muovisen alustan kartonkisella ristikolla.

Kohti biopakkauksia

Ympäristöystävällisestä pakkaamisesta on lyhyt askel biopakkaamiseen, joka on kiinteä osa siirtymää kohti niin sanottua biotaloutta. Biotaloudessa maailmanjärjestys perustuu kokonaan uusiutuviin biologisiin resursseihin, eli niin ruoka, eläinten rehu, energia kuin materiaalitkin tuotetaan hyödyntämällä biomassaa ja biologisia prosesseja. Teollisen vallankumouksen jälkeen biotalous on askel takaisinpäin kohti luontoa, uusiutuvia materiaalien lähteitä, mutta uuden teknologian kyydittämänä.

Suurin ryhmä biopakkauksia ovat vanhat kunnon kartonki- ja pahvilaatikot ja muut kuitupohjaiset ruokapakkaustuotteet kuten paperipussit ja kuituvalokset, siis munakennomateriaalit, tai tekstiilisäkit. Kuitupakkauksilla on pienet hiilidioksidipäästöt, koska niiden valmistuksessa käytetään bioenergiaa ja biomassaa, siis kiertokuitua, puuta tai muuta kasvikuitua, ja pakkaukset voidaan kierrättää. Kerätyistä pahvipakkauksista kierrätetään Suomessa peräti 99 %[2]. Mikä parasta, kuitupakkaus on tiheyteensä nähden hyvin vahvaa ja sitkeää.

Muovista kohti biomuovia

Muovia käytetään paljon elintarvikepakkauksissa sen hyvien ominaisuuksien tähden. Muovit ovat sitkeitä, kevyitä, suhteellisen läpäisemättömiä ja läpinäkyviä. Perinteisesti muovit valmistetaan syntetisoimalla fossiilisista polttoaineista saatavia polymeerejä. Öljystä valmistettu muovi on niin kestävää, ettei se käytännössä hajoa luonnossa, vaan pilkkoutuu paloiksi ja kerääntyy meriin, kalojen ja lintujen mahaan ja kaatopaikoille. Muoviset elintarvikepakkaukset kärsivätkin kuluttajien keskuudessa vakavasta imago-ongelmasta.

Myös luonto valmistaa polymeerejä, jotka voidaan jalostaa muoveiksi. Tällöin puhutaan biomuoveista. Periaatteessa kaikki biologiset makromolekyylit kelpaavat biomuovien valmistukseen, mutta tällä hetkellä niitä tehdään eniten tärkkelyksestä, sokereista ja selluloosasta. Kaikesta tuotetusta muovista biomuoveja on vain 1 %[3], mutta osuus kasvaa nopeasti. Tunnettuja esimerkkejä ovat Coca Colan ja Pepsin bioPET-pullot, tai maitopurkkien sokeriruokoraaka-aineesta valmistetut biomuoviset korkit. Valmistustekniikoista riippuen biomuovi eroa paljon, jonkin verran tai ei ollenkaan perinteisestä muovista. Suurimmat haasteet ovat biomuovien kierrätyksen järjestämisessä yhdessä perinteisten muovien kanssa. VTT kehittää mm. “styroksin” eli paisutetun polystyreenin valmistamista PLA-biomuovista (polylaktidi).

Biotalouden haasteet, ja askeleita eteenpäin

Appelsiinilla on ideaalinen luonnon tekemä pakkaus; kuori. Kuori on niin luja, että se sallii appelsiinien kuljettamisen pitkiä matkoja ilman vaurioita ja suurempaa tarvetta heittää vaurioituneita hedelmiä pois. Samalla logiikalla pakkaus voidaan kasvattaa lähellä ruoan tuotantoa. Tämä on biopakkaamisen ydinajatuksia. Tulevaisuudessa maa- tai metsätalouden sivuvirrat voidaan jalostaa pakkauksiksi lähellä ruoan tuotantoa ja sen jalostusta, jolloin vältytään pitkiltä kuljetusmatkoilta, työllistetään paikallisesti ja hyödynnetään materiaalivirtoja.

VTT on juuri aloittamassa YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestön (FAO) tilaamaa kansainvälistä projektia tähän teemaan liittyen. Projektin ajatuksena on valita ruokaketju ja analysoida sen ruokahävikki-, pakkausmateriaali- ja maatalouden sivuvirrat ja muotoilla näistä lähtökohdista eritasoisia ratkaisuja soveltaen biopakkaamista. Myös kansallisia projekteja on suunnitteilla.

Suurin haaste biomassaa hyödyntävälle biotaloudelle on se, että niin sanottua mustaa hiiltä ei voi korvata samassa mitassa vihreällä hiilellä. Luonnon kestokyky, monimuotoisuus ja biomassan määrä eivät salli sitä, että nykyisen kaltainen kulutus yritetään korvata biomassapohjaisilla energialla ja materiaaleilla. Luonto ei siis tuota kaikkia ihmiskunnan toivomia ja tarvitsemia aineita halutussa määrin tai ei ollenkaan. Siksi ollaan rakentamassa teknisillä menetelmillä synteettisiä organismeja, jotka pystyvät tähän tuotantoon teollisessa mittakaavassa. Tätä nousevaa alaa kutsutaan synteettiseksi biologiaksi, ja se jatkaa geeni- ja bioteknologian perinteitä. Synteettinen biologia ei kuitenkaan ratkaise perusongelmaa, liian suurta tarvetta suhteessa mahdollisuuksiin. Biomassa ei riitä kaikkeen, jollei kulutusta saada alas.

Jotta päästään aidosti kestävään biotalouteen, edessä on siis väistämättä elämänmenon paikallistuminen, vähäisempi kuluttaminen ja monella tavalla tehokkaampi resurssien käyttö. Uusiutuvia resursseja kuten biomassaa tullaan tulevaisuudessa käyttämään tehokkaammin, mutta käyttö ei saa olla rajoitteetonta. Kuluttajan on todellakin perusteltua vaatia, että konvehtipakkaus on yksinkertaisempi.

Sara Paunonen,

Erikoistutkija


Lue Sara Paunosen aikaisempi blogikirjoitus aiheesta: Ruokajäte on silkkaa resurssien tuhlausta

Lähteet:

[1] Pardos Marketing, Market trends and developments in packaging, EMAP, Brussels, 2001.

[2] Pakkausalan ympäristörekisteri PYR Oy, Pakkausten kierrätystilastot, 2012.

[3] The European Bioplastics, http://en.european-bioplastics.org/

Food waste is a sheer waste of resources

Posted on by
1

PA290136

Each issue of Pirkka magazine includes tips on how to use leftover food. A National Waste Week was arranged in September for the second time. Following a French model, Finnish stores have started to sell so-called ugly vegetables, that is normal vegetables that deviate from the standard as regards their shape or colour. There are several online organisations, campaigns and blogs aimed at reducing waste. There are daily tweets posted on #foodwaste. The list goes on and on. In other words, food waste has in many ways become a hot topic of discussion in Finland.

Agrifood Research Finland (MTT) estimates that in a Finnish food supply chain, food loss is around 62–86 kilogrammes per person per year. That figure includes the food industry, the retail sector and preparing food at home and in restaurants. About half of the amount of food loss is generated by households and food services. Each Finn throws away 23 kilogrammes of food in a year[i]. These figures feed the continuation of the discussion on waste, and above all, reasoning on where the waste is generated and how it can be reduced.

Differences in waste between various continents

The Food and Agriculture Organization of the United Nations (FAO)[ii] considers food loss to be any part of produced food which is not, for any reason, eaten by people, but is spoilt or damaged on a farm, during processing or transportation to a store. In households, stores and restaurants any food thrown away is usually called food waste.

The share of food loss is roughly the same in developing countries and industrialised countries, 30% of produced food, but food loss occurs in different parts of the food supply chain. In developing countries, people eat almost all of the food that reaches them, but food is damaged and spoilt during inefficient transportation and storage.

In industrialised countries, on the other hand, a lot of food is thrown away by households. According to the FAO, a European consumer throws away 95 kilogrammes of food in a year, and an African consumer 6 kilogrammes. There is a clear difference in the amount of produced food. In Europe, around 900 kilogrammes of food is produced per person, whereas the corresponding figure in African countries south of Sahara is 460 kilogrammes.

More efficient food supply chain essential

The amount of food loss and waste must be reduced, and the food supply chain must be more efficient in many respects so that we can feed the growing number of people. It is estimated that, with the current consumption habits and the amount of food loss, we will need 60% more food in 2050[iii]. Part of the global population will achieve a better income level and then also the consumption of animal protein and total calories increases, which in turn increases the need for resources for food production. In terms of numbers, the population will grow the most in the poorest countries.

Currently, there is enough produced food for everyone according to the FAO and WFP (World Food Programme). Food, just like wealth, is divided very unevenly between people. Poverty is the main reason for hunger, not so much the lack of food. Many people do not have land on which to grow food or money to buy it. Therefore, feeding humanity is related to food waste, but it is an even more complex challenge than the latter.

Food production takes up a great deal of resources

Food production has significant effects on the environment. Food production and transport to consumers as well as the preparation of food require a lot of various resources, such as water, fertilizers, feed, land and space, packaging materials, transportation, energy and labour. When food is thrown away without being eaten, these investments go to waste. In Finland, the environmental effects of food production measured as carbon dioxide emissions account for the third largest share after housing and traffic.

Food loss is such a great waste of resources that the EU has set goals to control it. The food supply chain should be more efficient so that by 2020 the amount of food loss is halved. Procedures on how this goal is to be achieved are being planned. Part of the work will be increasing awareness and shaping opinions. The extent of the EU’s role as a controller has not been decided. It is not necessary to start work from scratch, as many EU countries already have very active operations for reducing food waste.

Habits, price and awareness restrain waste

People’s relation to food waste is reflected by their living conditions, values and habits. Usually, we value something in which we have invested a lot of money or effort, or something that is not readily available relative to our needs. During the depression in Finland, from the end of the 1930s to the beginning of the 1950s, all available food was used carefully. People became very accustomed to this habit, and even in a time of abundance, these people find it difficult to throw food away.

This is not the case for younger generations. In a time of abundance, we can choose what we want to eat – or not to eat. In 1966, food accounted for 27% of expenditure in Finnish households, in 1985 the share of food in overall expenditure was 18%, and in 2012 it was only 12%[iv]. For comparison, in Romania the corresponding figure was 44% in 2012. When the amount of money available increases, the relative share of money used on food is reduced[v], and the amount of food loss has been shown to increase.

In other words, the relative share of food expenditure has diminished in the long term in Finland. However, in the past couple of years the absolute price of food has increased even faster than in other EU countries. When the increasing awareness of the environmental effects of food is also considered, I believe that we have a recipe for increasing respect for food, and thus reducing food waste as a result. However, one has to bear in mind the several negative implications of volatile and high food prices home and abroad.

Household food loss under control by daily decisions

I believe that permanent changes in any sector of life require personal awareness, subjective experiences and conscious decision-making. The amount of food waste can be reduced at home by simple methods. For example, it is recommended to check the temperature of a refrigerator and the best temperature for preserving each food item, cool prepared food quickly, freeze any leftover food or food bought in large packages, such as grated cheese, and plan grocery shopping in advance. Prosaically, attention to household and housing skills helps reduce food loss.

Food is wasted in many parts of the food system, and a consumer cannot influence them directly. VTT Technical Research Centre of Finland investigates and develops these other parts of the system by participating in international projects. Together with our partners, we have submitted an application to the EU’s Horizon2020 Programme, where the objective is, for example, to use information technology for monitoring the storage conditions of food products and quality through the food supply chain, sorting waste, and reusing waste as a raw material. Correct packaging is one practical way to protect food as it is transported through logistics and stored all the way home. We cooperate with FAO in relation to this subject.

In the next part of the blog series on food loss, I will look at bio-packaging, that is, using fibre-based materials and bioplastics in order to reduce food waste.

 

Sara Paunonen

Senior Scientist

 

[i] Silvennoinen, K, et al. 2012, Food Waste Volume and Composition in the Finnish Food Chain, MTT.

[ii] FAO 2011, Global food losses and food waste. Extent, causes, and prevention.

[iii] The CGIAR Research Program on Climate Change, Agriculture and Food Security (CCAFS). http://ccafs.cgiar.org/

[iv] Statistics Finland, Households and consumption expenditure by type of household.

[v] So-called Engel’s law, Engel E. 1857, Die Productions- und Consumtionsverhältnisse des Königreichs Sachsen.

Ruokajäte on silkkaa resurssien tuhlausta

Posted on by
1

PA290136

Jokaisessa Pirkka-lehden numerossa on vinkkejä ruontähteiden hyödyntämiseksi. Kansallista Hävikkiviikkoa vietettiin syyskuussa toista kertaa. Ranskan mallin mukaan suomalaiset kaupat ovat ottaneet myyntiin ns. rumia kasviksia eli normaaleja vihanneksia, jotka muodon tai värityksen perusteella poikkeavat standardista. Netistä löytyy lukuisia hävikin vähentämiseen tähtääviä järjestöjä, kampanjoita ja blogeja. Tägillä #ruokahävikki julkaistaan twiittejä päivittäin. Listaa voisi jatkaa pitkään. Ruokajäte on siis noussut monella tavalla kansakuntamme puheenaiheeksi.

Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskus (MTT) arvioi, että suomalaisessa ruokaketjussa ruokahävikki on noin 62 – 86 kg henkilöä kohti vuodessa. Edelliseen lukuun on otettu elintarviketeollisuus, kauppa ja ruoan valmistuksen kotona ja ravintoloissa. Noin puolet tästä syntyy kotitalouksissa ja ravitsemuspalveluissa. Jokainen suomalainen heittää vuodessa roskiin 23 kg ruokaa[i]. Nämä luvut antavat aihetta hävikkikeskustelun jatkamiselle ja ennen kaikkea pohdinnalle, mistä hävikki syntyy ja kuinka sitä voidaan vähentää.

Hävikissä eroja eri maanosissa

YK:n ruoka- ja maatalousorganisaatio FAO[ii] määrittelee ruokahävikiksi sen osan syötäväksi tuotetusta ruoasta, jota syystä tai toisesta ei päädy ihmisten syötäväksi, vaan pahenee tai vaurioituu maatilalla, prosessoitaessa tai matkalla kauppaan. Kotitalouksissa, kaupassa ja ravintoloissa jätteeksi laitettua ruokaa kutsutaan useimmiten ruokajätteeksi.

Ruokahävikin osuus kehitysmaissa ja teollistuneissa maissa on karkeasti ottaen yhtä suuri, 30 % tuotetusta ruoasta, mutta ruokaa häviää eri kohdissa ruokaketjua. Kehitysmaissa ihmiset syövät lähes kaiken ruoan, joka heille saakka saapuu, mutta ruoka vaurioituu ja pahenee tehottomissa kuljetuksissa ja varastoinnissa.

Teollistuneissa maissa taas kotitalouksissa heitetään paljon ruokaa pois. FAO:n mukaan eurooppalainen kuluttaja heittää vuodessa pois 95 kg ruokaa, ja afrikkalainen kuluttaja 6 kg. Tuotetun ruoan määrässä on selkeä ero. Euroopassa ruokaa tuotetaan vuodessa noin 900 kg henkilöä kohti, kun vastaava luku Saharan eteläpuolisessa Afrikassa on 460 kg.

Ruokaketjun tehostuminen välttämätöntä

Ruokahävikin ja -jätteen tulee pienentyä ja ruokaketjun tehostua kaikin puolin, jotta pystymme ruokkimaan kasvavan ihmiskunnan. Arvioidaan, että nykyisenkaltaisilla kulutustavoilla ja ruokahävikin märällä vuonna 2050 tarvitaan 60 % enemmän ruokaa[iii]. Osan globaalista väestöstä nousee paremmalle tulotasolle ja silloin nousee myös eläinproteiinin ja kokonaiskalorien kulutus, mikä kasvattaa ruoantuotantoon menevien resurssien tarvetta. Lukumääräisesti väestö lisääntyy eniten köyhimmissä maissa.

FAO:n ja Maailman ruokaohjelma WFP:n (World Food Programme) mukaan tuotettu ruoka kuitenkin riittäisi tällä hetkellä kaikille maailman ihmisille. Ruoka, kuten rahakin, jakautuu hyvin epätasaisesti ihmisten kesken. Köyhyys on suurin syy nälälle, ei ruoan puute sinänsä. Suurella osalla ihmisistä ei ole maata kasvattaa ruokaa tai rahaa ostaa sitä. Ihmiskunnan kylläisenä pitäminen liittyy siis ruokahukkaan, mutta on olemukseltaan vielä jälkimmäistäkin monimutkaisempi haaste.

Ruoan tuotanto vie paljon resursseja

Ruoan tuotannolla on merkittäviä vaikutuksia ympäristöön. Ruoan tuottaminen ja vienti kuluttajille ja valmistaminen vaatii paljon erilaisia resursseja kuten vettä, lannoitteita, rehua, maa-alueita ja tilaa, pakkausmateriaaleja, kuljetuksia, energiaa ja työtä. Kun ruoka heitetään syömättä roskiin, nämä investoinnit valuvat hukkaan. Suomessa ruoan tuottamisen ympäristövaikutukset hiilidioksidipäästöissä mitattuna ovat kolmanneksi suurimmat asumisen ja liikenteen jälkeen.

Ruokahävikki on niin suurta resurssien tuhlausta, että EU on asettanut tavoitteita sen suitsimiseksi. Ruokaketjun pitäisi tehostua niin, että vuoteen 2020 mennessä ruokahävikki puoliintuu. Toimenpiteet, miten tähän päästään ovat suunnitteilla. Osa työstä tulee olemaan tiedon jakamista, ja mielipiteiden muokkausta. Ei ole päätetty kuinka selkeä valvontarooli EU:lle tulee. Tyhjästä työtä ei tarvitse aloittaa, sillä monella EU-maalla on jo hyvin aktiivista toimintaa ruokahukan vähentämiseksi.

Tottumukset, hinta ja tietoisuus hillitsevät hävikkiä

Suhde ruokahukkaan heijastelee ihmisten elinoloja, arvostuksia ja tapoja. Yleensä arvostetaan sitä minkä hankkimiseksi pitää investoida paljon rahaa tai vaivaa, tai mitä on vähän saatavilla suhteessa tarpeeseen. Pula-aikana Suomessa 30-luvun aivan lopusta 50-luvun alkuun kaikki saatavilla oleva ruoka hyödynnettiin tarkoin. Tottumuksesta tuli ihmisille toinen luonto, ja runsauden aikana jälkeenkin ruoan pois heittäminen ei ole näille ihmisille helppoa.

Toisin on nuorempien sukupolvien kohdalla. Runsauden aikana ruokaa voi valikoida ja syödä mieltymystensä mukaan – tai jättää syömättä. Vuonna 1966 ruokamenojen osuus suomalaisten kotitalouksien menoista oli 27 %, vuonna 1966, vuonna 1985 se oli 18 %, ja 2012 enää 12 %[iv]. Vertailun vuoksi, Romaniassa vastaava luku oli 44 % vuonna 2012. Kun käteen jäävän rahan osuus kasvaa, ruokaan käytetyn rahan suhteellinen osuus pienenee[v] ja todistetusti ruokahävikin määrä nousee.

Ruokamenojen suhteellinen osuus on siis Suomessa pitkällä aikajänteellä pienentynyt. Absoluuttinen ruoan hinta on kuitenkin noussut viime vuosina, vieläpä nopeammin kuin muissa EU-maissa. Kun tähän lisätään vielä kasvava tietoisuus ruoan ympäristöön liittyvistä vaikutuksista, uskon, että resepti ruoan arvostuksen kasvamiselle ja sen myötä ruokajätteen pienentymiselle on olemassa. On tosin aina muistettava, että korkealla ruoan hinnalla on negatiivisia seurauksia sekä koti- että ulkomailla.

Kotitalouden ruokahävikki kuriin arjen päätöksillä

Uskon että pysyvät muutokset millä tahansa elämän alueella edellyttävät henkilökohtaista havahtumista, omakohtaisuuden kokemusta ja tietoisten valintojen tekemistä. Ruokajätteen määrää voi vähentää kotona yksinkertaisilla keinoilla. Kannattaa tarkistaa esimerkiksi jääkaapin lämpötila, selvittää, missä lämpötilassa kukin ruoka-aine on parasta säilyttää, jäähdyttää valmistetut ruoat nopeasti, pakastaa ylijäänyt tai suurissa pusseissa ostettu ruoka kuten vaikkapa juustoraaste ja suunnitella ostokset. Huomio kiinnittäminen proosallisesti kotitalous- ja asumistaitoihin auttaa vähentämään ruokahävikkiä.

Ruokaa häviää ruokasysteemissä monessa kohdassa ja niihin kuluttaja ei voi suoraan vaikuttaa. Näitä muita systeemin osia VTT tutkii ja kehittää osallistumalla kansainvälisiin projekteihin. Olemme jättäneet kumppaneiden kanssa EU:n Horizon2020-ohjelmaan hakemuksen, jossa tavoitteena on mm. tietotekniikan keinoin seurata ruokatuotteiden säilytysolosuhteita ja laatua ruokaketjun lävitse, lajitella jätettä ja käyttää sitä uudelleen raaka-aineena. Yksi käytännönläheinen keino suojata ruoka sen kulkiessa läpi logistiikan ja kaupan aina kotiin saakka on oikein toteutettu pakkaaminen. Tähän aiheeseen liittyen teemme yhteistyötä FAO:n kanssa.

Ruokahävikkiä käsittelevän blogisarjan seuraavassa osassa kerron bio-pakkaamisesta, eli kuitupohjaisten materiaalien ja biomuovien käytöstä ruokahukan vähentäjänä.

Sara Paunonen

Erikoistutkija

 

[i] Silvennoinen, K, et al. 2012, Ruokahävikki suomalaisessa ruokaketjussa, MTT.

[ii] FAO 2011, Global food losses and food waste. Extent, causes, and prevention.

[iii] The CGIAR Research Program on Climate Change, Agriculture and Food Security (CCAFS). http://ccafs.cgiar.org/

[iv] Tilastokeskus, Kotitaloudet ja kulutus kotitaloustyypin mukaan.

[v] Ns Engelin laki, Engel E. 1857, Die Productions- und Consumtionsverhältnisse des Königreichs Sachsen.