The mining industry faces similar social challenges around the world – and applies the same solutions

Australia is a big country, with a big mining industry: mining accounts for a fifth of the national economy.

Finland is a small country and we have a relatively small mining industry. In Australia, mines tend to be located in the wilderness and far from large settlements. Employees are flown to the mines for a certain work period and then flown home on leave. In Finland, in addition to environmental issues, subjects of discussion include regional economic development in mining municipalities, the importance of mines to the local economy, the settlement of employees’ families, local kindergarten places etc. So, in Finland we think in terms of building a normal, local lifestyle around possible mining operations, while in Australia miners leave their homes behind to journey to work through the trackless wilderness.

The position of residents in the proximity of mines is a subject of discussion – and measures taken – in both countries. Measures taken or not taken during and after the closure of mines are also a source of controversy. Various stakeholders with a range of needs operate close to the sector in both countries. In both, the financial success of mines depends on the same world markets. Both countries also seem to be engaged in a discussion of whether it makes sense to extract minerals, including large quantities of coal in Australia, and export them as raw materials without refining them into products further up the value chain.

Communications are difficult

Since Australia is such a key mining country, we agreed that it would be useful to ask antipodean experts how they handle stakeholder issues and what a responsible mining industry means in Australia. We interviewed just over twenty Australian mining industry professionals to find out about good practices.

The result was slightly surprising. We found no dramatic improvements on Finnish practices despite assuming that – in a big country with a long mining tradition – everything would be at least a little better than here. Both Australia’s and Finland’s mining industries have the same pressure points. In terms of the authorities’ impartiality or lack of it, challenges arise in the general perception that the authorities are too favourable towards the mining sector. Communication between different stakeholders is generally viewed as difficult in places. Keeping abreast of changes in the business environment – and changing mining operations accordingly – is important to ensuring that the sector’s activities remain acceptable in both Finland and Australia.

The corporate cultures vary in both countries; some companies are more communications and interaction-oriented than others – some communicate openly on their affairs, while others do not. Regardless of whether they operate in Finland or Australia, companies find it difficult to truly incorporate social responsibility issues in their strategies and operations. In addition, the tools used by Australians are no more effective than those used by their Finnish counterparts. We have similar management system tools – informal briefings are organised for locals, at which issues are discussed in language they understand, and so on.

Responsible persons and lobbying are genuinely beneficial

We also made some useful discoveries. The interviewees mentioned at least two noteworthy practices, even if they have not yet been tried out in full in Australia:

  1. The hiring of an experienced and wise expert on the mining process, who can see the big picture and interact well with various stakeholders.
  2. The creation of a strong lobbying organisation for the mining industry, which develops and maintains tools enabling interaction between the mining industry and stakeholders.

Both practices are applied to some extent in Finland: consultants and research institutes are involved in mining processes. Together with companies, the Finnish Mining Association has done a good job of taking charge in areas such as the creation, development and maintenance of a social responsibility network and systems for the mining industry. It has also established joint social responsibility reporting for the sector. So Australia and Finland are moving in the same direction.

In conclusion, our interviews confirm that we can be highly satisfied with recent developments in social responsibility in the Finnish mining industry.

Nina_Wessberg

helena-wessman-jaaskelainen

Nina Wessberg, Senior Scientist
Twitter: @NintsuW

Helena Wessman-Jääskeläinen, Senior Scientist

Kaivosteollisuudella samanlaisia yhteiskunnallisia haasteita eri puolilla maailmaa – ja samat ratkaisut

Australia on iso maa, ja myös sen kaivosteollisuus on isoa: maan taloudesta viidesosa lepää kaivosteollisuuden varassa.

Suomi on pieni maa, ja meidän kaivosteollisuutemme on suhteellisen pientä. Australiassa kaivokset sijaitsevat yleensä oikeasti erämaassa kaukana asutuskeskuksista niin, että työntekijät lennätetään kaivoksiin aina tietyksi ajaksi ja sitten kotiin työrupeaman päätteeksi. Suomessa puhutaan ympäristöasioiden lisäksi kaivospaikkakuntien aluetaloudellisesta kehityksestä, kaivosten merkityksestä paikalliseen talouteen, työntekijäperheiden asuttamisesta, päiväkotipaikoista kaivospaikkakunnilla ja niin edelleen. Suomessa siis ajatellaan, että mahdollisen kaivosteollisuuden ympärille rakennetaan normaalia paikallista elämää, kun taas Australiassa matkustetaan kotoa tiettömien taipaleiden takana sijaitseville kaivoksille.

Molemmissa maissa asukkaiden asema kaivosteollisuuden puristuksessa aiheuttaa keskustelua ja toimiakin. Myös kaivosten sulkemisen aikaisten ja jälkeisten toimenpiteiden hoitaminen tai hoitamatta jättäminen aiheuttaa närää. Kaivosteollisuuden ympärillä toimivat sidosryhmät ovat erilaisia erilaisine tarpeineen molemmissa maissa. Kaivosten taloudellinen menestyminen on myös molemmissa maissa sidottu samoihin maailmanmarkkinahintoihin. Molemmissa maissa tunnutaan keskusteltavan myös siitä, onko mitään järkeä kaivaa mineraaleja, Australiassa myös hyvin paljon hiiltä, ja myydä ne raaka-aineena ulos maasta ilman, että niitä jalostettaisiin korkeatasoisiksi tuotteiksi.

Viestintä on vaikeaa

Koska Australia on niin merkittävä kaivosteollisuuden maa, totesimme, että olisi hyödyllistä kysellä sikäläisiltä asiantuntijoilta, miten he hoitavat kaivosteollisuuden sidosryhmäasioita ja mitä on vastuullinen kaivosteollisuus Australiassa. Haastattelimme hieman yli kahtakymmentä australialaista kaivosteollisuuden ammattilaista löytääksemme hyviä käytäntöjä.

Lopputulos hämmentää vähän. Emme löytäneet mitään kovin järisyttävän hienoa verrattuna Suomen käytäntöihin, vaikka oletimme, että isossa maassa, jossa on pitkät kaivosperinteet, kaikki olisi ainakin vähän paremmin kuin meillä. Samat kipupisteet ovat tunnistettavissa niin Australian kuin Suomen kaivosteollisuudessa. Haasteet liittyvät viranomaistoiminnan puolueettomuuteen tai puolueellisuuteen niin, että yleensä viranomaisia pidetään liian kaivosmyönteisinä. Ylipäänsä kommunikaatio eri sidosryhmien välillä koetaan paikoin vaikeaksikin toteuttaa. Yritysten toimintaympäristön muutosten seuraaminen ja toiminnan muuttaminen muutosten mukana on merkityksellistä niin Australiassa kuin Suomessakin, jotta toiminta pysyy hyväksyttävänä.

Yrityskulttuureissa on eroa molemmissa maissa; toiset yritykset ovat enemmän viestintä- ja vuorovaikutuspainotteisia kuin toiset, toiset kertovat avoimesti asioistaan, toiset eivät. Sekä Australian että Suomen maaperässä toimittaessa yrityksillä on vaikeuksia sisällyttää yhteiskuntavastuuasioita oikeasti strategioihinsa ja toimintaansa. Australialaisilla ei myöskään ole mitään tehokasta työkalua, joka olisi parempi kuin suomalaisilla käytössä olevat työkalut. Meillä on samanlaiset johtamisjärjestelmätyökalut, ja paikallisille asukkaille järjestetään vapaamuotoisia tiedotustilaisuuksia, joissa puhutaan heidän omalla kielellään, ja niin edelleen.

Vastuuhenkilöistä ja edunvalvonnasta on aitoa hyötyä

Jotain hienoakin toki löysimme. Haastateltavat toivat esiin ainakin kaksi varteen otettavaa toimintatapaa, joita tosin ei ollut vielä kovin painokkaasti kokeiltu Australiassa:

  1. Palkataan kaivosprosessiin kokenut ja viisas asiantuntija, joka pystyy hahmottamaan kokonaisuuden ja toimimaan hyvässä vuorovaikutuksessa erilaisten sidosryhmien kanssa.
  2. Rakennetaan vahva kaivosteollisuuden edunvalvontaorganisaatio, joka kehittää ja ylläpitää kaivosteollisuuden ja sidosryhmien väliseen vuorovaikutukseen työkaluja.

Molemmat toimintatavat toteutuvat jo jossain määrin Suomessa: konsultit ja tutkimuslaitokset ovat mukana kaivosprosesseissa, ja Kaivosteollisuus ry. yhdessä yritysten kanssa on ansiokkaasti ottanut ohjia itselleen mm. Kaivosvastuuverkoston ja yhteiskuntavastuujärjestelmien rakentamisessa, kehittämisessä ja ylläpitämisessä. Lisäksi se on rakentanut kaivoksille yhteistä yhteiskuntavastuuraportointia. Samaan suuntaan ollaan siis menossa Suomessa ja Australiassa.

Lopputulos haastatteluistamme siis on, että voimme Suomessa olla varsin tyytyväisiä kaivosteollisuuden yhteiskuntavastuullisuuden kehittymiseen viime vuosina.

Nina_Wessberghelena-wessman-jaaskelainen

Nina Wessberg, erikoistutkija
Twitter: @NintsuW

Helena Wessman-Jääskeläinen, erikoistutkija

Rakentamisen energiavallankumousta odotellessa

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

”Joko teillä on oma energiaekspertti”, kysyy viime viikon rautakauppareissulla käteen tarttunut Rakentamisen energia- ja neuvontapalvelujen opas energiatehokkaaseen asumiseen. Luulenpa, että harva omakotirakentaja tai taloyhtiön osakas nostaa kätensä vastaukseksi.

Pientalorakentamisen ja asunto-osakeyhtiöiden energiaratkaisut ovat kuluttajalle kuitenkin monimutkainen palapeli. Yhtä aikaa talon tontille sijoittelun, huonejaon, LVI-suunnittelun ja monen muun asian rinnalla pitäisi osata miettiä, mitä erilaiset energiaratkaisut vaativat suunnittelulta. Pitäisi myös löytää oikeassa vaiheessa oikeat asiantuntijat tarjoamaan vaihtoehtoja, asentamaan laitteet ja luomaan luottamusta siihen, että valittu energiaratkaisu on kustannustehokas ja kätevä säätää, käyttää ja huoltaa myös tulevaisuudessa. Jos käyttöön otetaan hybridiratkaisuja, joissa yhdistetään erilaisia energiantuotantoratkaisuja, kuten maalämpöä, aurinkoa ja vesitakkaa, järjestelmistä saattaa tulla ohjauksen ja säätöjen suhteen hyvinkin monimutkaisia. Järjestelmien digitaalisuus ja langattomuus puolestaan lisäävät uudenlaisen talotekniikan ”merkkihuollon” tarvetta.

Parasta energia on kuluttajalle silloin, kun sen saatavuutta ei tarvitse miettiä, varpaita ei palele eikä laskun maksaminen aiheuta päänsärkyä. Asumisen ja rakentamisen energiavalintoja tekevät kuluttajat odottavat energiaratkaisuilta ensisijaisesti vaivattomuutta, varmuutta ja edullisuutta.

Mediassa on päivä päivältä enemmän uutisointia hajautetun aurinkoenergian ja tuulisähkön tuotannon noususta ja erilaisista älykkäistä talotekniikkaratkaisuista. Asunto-osaketta kuitenkin harvemmin markkinoidaan uusiutuvan energian kohteena. Esimerkiksi kuluttajille suunnatuilla Asta-messuilla helmikuussa Tampereella uusiutuvan energian vaihtoehtojen esittely oli kovin suppeata: pienrakentajille tarjottiin lähinnä lämpöpumppuja. Ja lämpöpumpun he myös hyvin todennäköisesti valitsevat. Se on tullut jo tutuksi, testattu, maksaa itsensä kohtuullisessa ajassa takaisin ja sopii ilman päänvaivaa talopakettien ja LVI-suunnittelun perusratkaisuihin. Ja niitä näyttää olevan tarjolla. Tarjontako sittenkin määrää, mihin suuntaan rakennusten energiaratkaisuissa mennään? Eikö juuri kuluttajien pitäisi olla niitä, joiden toiveiden mukaan energiamarkkinat uusiutuvat ja vihertyvät?

Jotta muistakin uusista energiaratkaisuista tulisi lämpöpumpun kaltaisia helppoja ja automaattisia ratkaisuja rakentajille tai että uusiutuvan energian painoarvo asunto-osakkeen ostamispäätöksen taustalla olisi merkittävä, tarvitaan mukaan muutokseen niin talonrakentamisen ja talotekniikan kuin myös LVIS-suunnittelun ja osaamisen ammattilaisia. Keskeiseen asemaan nousevat rakennusyhtiöt, pääsuunnittelijat, LVIS-suunnittelijat, pientalorakentajille rakennuttamisneuvontaa antavat neuvontaorganisaatiot ja talopakettiyritykset. Myös kunnilla voisi olla nykyistä merkittävämpi ohjaava rooli kaavoituksen ja tontin luovutusehtojen kautta.

Asumisen energiaratkaisujen murros uusiutuvien, hajautettujen ja energiatehokkaiden ratkaisujen suuntaan on tyyppiesimerkki systeemisestä muutoksesta. Kuluttajat ja laitevalmistajat eivät yksin pysty sysäämään muutosta liikkeelle. Monet uudet energiaratkaisut ovat jo teknisesti kypsiä valtaamaan markkinoita. Esteet niiden laajemmalle käyttöönotolle ovat vakiintuneissa toimintatavoissa, rutinoituneissa käytännöissä ja siiloutuneessa osaamisessa.

Kyse on laajemmasta sosioteknisestä muutoksesta, jossa tekninen ja sosiaalinen muokkaavat toisiaan. Tuloksena on parhaimmillaan uudenlaisia kuluttajia, laitetoimittajia, liiketoimintamalleja ja sääntely- ja sopimusjärjestelyjä. Jonkinlaista asumisen energiavallankumousta enteilevät uudet innovatiiviset toimintamallit, kuten muun muassa aurinkopaneelien vuokrauskäytännöt ja orastava into alkaa itse tuottaa hajautetusti energiaa verkkoon, jopa asunto-osakeyhtiöiden toimesta. Markkinoille muodostunee myös aina vain enemmän kysyntää energiapalvelujen tuotantoon. Aika näyttää, onko näistä toimintamalleista uusiksi standardiratkaisuiksi.

Maria Åkerman, johtava tutkija

Nina Wessberg, erikoistutkija

An energy revolution is on its way in the construction sector

“Do you have your own energy expert?” asks the ‘RANE – energy-related advice for housing and building’ guide to energy-efficient dwelling. I bet that few builders of detached houses or owners of housing association shares would raise their hands.

The energy solutions available when building detached houses, or for housing associations, present consumers with a labyrinth of issues. While worrying about plot location, room layout, HVAC design and many other issues, residents also need to worry about the planning of various energy solutions. In addition, they need to find the right experts at the right time who are able to present options, install equipment and provide them with the assurance they need that their chosen energy solution will continue to be cost-efficient and easy to adjust, use and maintain in the future. Control and adjustment can become very complex if hybrid solutions are chosen that combine various types of energy production such as ground heat, solar power and water-heating fireplaces.  On the other hand, digitalised and wireless systems increase the need for a new kind of ‘brand management’ of building technology.

For consumers, energy is at its best when it is ‘on tap’, keeps their toes warm and the bills aren’t a headache.   Convenience, reliability and affordability are the keywords for consumers when making energy choices related to residence and building.

Increased production of distributed solar energy and wind power –and a range of new, intelligent building technology solutions – are attracting greater media attention as each day goes by. Despite this, housing is seldom marketed on the basis of renewable energy. For example, renewable energy options barely featured at the Asta fair for consumers held in Tampere in February; heat pumps were pretty well all that was on offer for small-scale builders – which is what they are most likely to choose. This is a familiar, tried and tested technology with a reasonable payback period that is an easy fit with home packages and basic HVAC solutions. And it is clearly available. So, is the development of residential energy solutions being dictated by supply? Shouldn’t it be consumer preferences that decide how the energy markets transform and ‘green up’?

For alternative energy solutions to become easy and automatic for builders in the same way as heat pumps – and for renewable energy to play a greater role in house purchasing decisions – experts in house building, building technology and HVAC design and implementation will have to be brought into the mix. This will put the spotlight on building companies, chief designers, HVAC designers, construction consultants advising home builders, and home package companies.   In addition, municipalities could play a greater role via planning and the terms and conditions of conveyancing.

The transition in residential energy towards renewable, distributed and energy-efficient solutions is a prime example of systemic change. Consumers and equipment manufacturers cannot kick off such transitions on their own. Many new energy solutions are already sufficiently mature, in technical terms, to conquer the markets. However, embedded practices, routines and overspecialisation present barriers to their wider use.

This is a question of a broader socio-technical change, in which technical and social factors intertwine. At best, the result is new types of consumers, equipment suppliers, business models and regulatory and contractual arrangements. Innovative business models – such as those based on the rental of solar panels and budding enthusiasm to engage in the self-production of energy within a distributed network, also among housing companies – suggest that a residential energy revolution of some kind is at hand. In addition, demand for energy services is increasing. Time will tell whether standard solutions arise from these new practices.

Maria Åkerman, Principal Scientist 

Nina Wessberg, Senior Scientist

Time for Finland’s mining industry to come of age

Nina_kuva

As a researcher, I have been following the mining industry through its tumultuous last few years, during which Finland and the rest of the world have been experiencing a mining boom. Suspicions about and general opposition to mining seem to have grown as environmental risks have been realised, particularly in the case of Talvivaara.  Could such opposition have been avoided? Could steps have been taken to anticipate and prepare for environmental concerns? Why is the mining industry now facing opposition in Finland, just as the forest industry did over 20 years ago?

The mining boom has also led to a boom in studies investigating the acceptability of mining in Finland. Tekes’ Green Mining SAM project on acceptability pondered issues such as how the forest industry responded to concerns expressed by stakeholder groups in the 80s and 90s, and whether the mining industry could learn from such experiences.

The forest industry took the environmental problems highlighted by locally active environmental agencies seriously and recognised tough licensing terms and conditions for what they were – processes that actually supported future business activities. Secondly, the industry treated the concerns of stakeholders seriously and redirected its communications accordingly. Thirdly, at the sector’s joint research centre (KCL), the forest industry developed technology for solving environmental problems and built a joint environmental reporting system. Fourthly, an environmentally friendly corporate culture was created, based on which environmental awareness permeated all staff and processes in the sector as a vital factor in the success and continuity of business activities.

The mining industry has woken up to the need to achieve similar things. The Responsible Mining network started up by Sitra is swiftly engaging stakeholders in dialogue. The industry has just published a social responsibility report, in relation to which a responsible mining industry toolkit can be found on the kaivosvastuu.fi website. A social responsibility management system is being created based on a model drawn up by the Canadians (Towards Sustainable Mining TSM). But why now in particular? Why wait until people are angry and trust has evaporated? Perhaps because there was no need before now. Before the mining boom and the Talvivaara tragedy, the Finnish mining industry went almost unnoticed. There was no need to engage with the public because nothing new seemed to be afoot and stakeholder concerns had not been awoken.

Environmental organisations are now asking questions such as why dig up gold when the world’s banks are crammed with the stuff? How would the industry answer this? Such questioning of the need for mines is one example of the questions simmering beneath the surface of society, which a sustainable sector should prepare for and answer in its strategic plans. This would require foresight and processes that engage with various stakeholders, while involving the expression of a spread of opinions and ideas. In an ideal world, industries would seek to act together before conflicts led to a loss of trust and the rousing of public anger. Of course, this applies also to other sectors and business in general, not just mining.

 

Nina Wessberg

Senior Scientist

Kaivosteollisuuden kasvun aika Suomessa

Nina_kuva

Olen seurannut suomalaisen kaivosteollisuuden myllerryksiä tutkijana muutaman vuoden ajan. Maailmassa ja Suomessa on viime vuosina eletty kaivosbuumin aikaa. Kun ympäristöriskit toteutuivat, erityisesti Talvivaaran kaivoksessa, epäluulo kaivostoimintaa kohtaan kasvoi ja kaivostoiminnan yleinen vastustus näyttää lisääntyneen. Olisiko tämä vastustus voitu välttää? Olisiko voitu ennakoida ja varautua ihmisten ympäristöhuoleen? Miksi kaivosteollisuus kohtaa nyt vastustusta Suomessa samalla tavalla kuin suomalainen metsäteollisuus yli 20 vuotta sitten?

Kaivosbuumi aiheutti Suomeen myös kaivosteollisuuden hyväksyttävyystutkimuksen buumin. Hyväksyttävyyteen liittyvässä Tekesin Green Mining SAM-hankkeessa pohdittiin muun muassa sitä, kuinka metsäteollisuudessa vastattiin yhteiskunnan sidosryhmiltä tulleisiin huolen ilmauksiin 80- ja 90-luvuilla ja voisiko kaivosteollisuus oppia näistä kokemuksista.

Metsäteollisuus otti tosissaan erityisesti paikallisten aktiivisten ympäristöviranomaisten metsäteollisuuteen liittyvät ja nostamat ympäristöongelmat, ja tiukat ympäristöviranomaisen asettamat lupaehdot toiminnalle tunnustettiin liiketoiminnan jatkuvuutta tukevaksi toiminnaksi. Toiseksi sidosryhmien huolet otettiin vakavasti ja kehitettiin viestintää heidän suuntaansa. Kolmanneksi metsäteollisuus kehitti teollisuuden alan yhteisessä tutkimuslaitoksessa (KCL) tekniikkaa ympäristöongelmien ratkaisemiseen sekä rakensi yhteisen ympäristöraportointijärjestelmän. Neljänneksi tähdennettiin ympäristömyötäistä yrityskulttuuria, jonka mukaan ympäristöasioista huolehtiminen on koko henkilöstön ja läpi koko teollisen prosessin menevä asia ja liiketoiminnan jatkuvuudelle ja menestymiselle elinehto.

Kaivosteollisuudessa on herätty tekemään samansuuntaisia toimia kuin metsäteollisuudessa 90-luvulla. Sitran käynnistämä Vastuullisen kaivostoiminnan verkosto on hyvässä vauhdissa kooten sidosryhmiä keskusteluihin. Toimialan yhteinen yhteiskuntavastuuraportti ilmestyi juuri ja samassa yhteydessä kaivosvastuu.fi-sivustolta on löydettävissä vastuullisen kaivosteollisuuden työkalupakki. Yhteiskuntavastuun johtamisjärjestelmää ollaan kehittämässä kanadalaisten piirtämällä mallilla (Towards Sustainable Mining TSM). Mutta miksi vasta nyt? Miksi vasta, kun ihmiset on jo suututettu ja luottamus menetetty? Ehkä siksi, että ennen ei ollut tarvetta. Ennen kaivosbuumia ja Talvivaaran murhenäytelmää kukaan ei edes huomannut, että Suomessa on kaivosteollisuutta. Ei ollut tarvetta kehittyä yhteiskunnan mukana, koska ei kasvettu eikä luotu uutta, eikä siten herätetty sidosryhmien huolta.

Ympäristöjärjestöissä kysytään näinä päivinä esimerkiksi miksi kaivaa kultaa, kun sitä on maailman pankit pullollaan varastoituna? Miten kaivosteollisuus vastaa tähän? Kullan kaivuun tarpeellisuuden kyseenalaistaminen on yksi esimerkki niistä yhteiskunnassa muhivista kysymyksistä, joihin kestävän teollisuuden kannattaisi strategisissa suunnitelmissaan varautua ja vastata. Tähän tarvitaan ennakointia ja erilaisia sidosryhmiä mukaan ottavia prosesseja, joissa moniääniset mielipiteet ja ajatukset nousevat esiin. Unelmien maailmassa voitaisiinkin ehkä toimia niin, että ei tarvitsisi ensin menettää luottamusta ja suututtaa ihmisiä, vaan pystyttäisiin toimimaan yhdessä jo ennen konflikteja. Tämä tietysti pätee myös muihin teollisuuden aloihin ja ylipäänsä yritystoimintoihin, ei vain kaivosteollisuuteen.

Erikoistutkija

Nina Wessberg

 

Lue myös: Sidosryhmä- ja ympäristöasiat kaivosteollisuuden menestystekijöiksi