Taking your memory-filled home with you when moving to sheltered housing?

Our national and municipal policies on the elderly underscore that the best place for an aged person is home. Still, unfortunately many elderly people find themselves in a situation, where the home intended for their final years suddenly turns into a ‘flat’ only, lacking the spirit emanating from the memories and meanings of one’s own home.  When designing gerontechnology, the elderly should always be consulted directly. Would it be the time to set up an idea movement for the ageing population?

When different impairments force an elderly person to move to a barrier-free and sheltered – and in many cases quite small – flat, the decision on the ‘placement’ and even its furnishing is often made by someone else, and, in the worst case, a total stranger. In such a process, the elderly person easily feels lost, since isn’t it your own life history and the meanings and memories embedded in the objects at home that create the feeling of belonging to a specific place?

Hilkka has been living in the same neighbourhood all her life. Her birthplace is only one kilometre away, and she has already lived in this house for more than 40 years. These rooms and furniture carry the marks of her life. The chest of drawers and chairs tell stories about what has happened along her life’s journey. They represent the family and Hilkka’s inheritance and identity. Many generations have had the pleasure of using the sofa and armchair set, leaving their ornamented arm rests shiny from years of use. And that kitchen cabinet Hilkka varnished together with her husband. But now the time has come for Hilkka to move out from this home. Moving away is difficult. Being torn away from a bigger house into a smaller place, from familiar to unknown, from one’s own peace and quiet into a nursing home or sheltered housing and life under the eyes of others. Letting go of one’s own will and dear belongings, under the authority of others? On the other hand, living at home on one’s own is taxing. Not only physically, but also mentally, because loneliness is overpowering. The visits of the home care nurse for ‘securing maximum support’ – no matter if they take place three times a day – have not been enough to ease the need to chat with someone, have a coffee together and recount memories of one’s own life. Sharing things around one’s own coffee table would lift up one’s spirits.

Alli Wiherheimo, the first editor-in-chief of the Kotiliesi magazine, once said that home is not a place, but a strength. Home is the safe haven, where we have always returned from the stormy winds of the world. Many elderly people have had their home in the same address, adorned with the same furnishings and objects for decades. Carved in those carefully preserved and acquired ornaments and pieces of furniture rest the elderly person’s memory, life history, values and the sense of belonging: furniture passed on in the family, the crafts created by one’s spouse, and wedding and anniversary gifts. How could one ever decide what to take with you in this final move, and what to leave behind? How could one even fit one’s inner spirit into the small room of a nursing home and display it?

In his novel Fields of Glory (1990, translation into English by Ralph Manheim), Jean Rouaud writes about the situation, where his grandmother moved from a large house in the south of France to a small flat: ”The move from thirteen rooms to two meant parting not only with the accumulation of a lifetime but also with the bequests of earlier generations. More than asceticism, it was a sweeping away of memory. Still, it was grandmother’s recollection of this past that drove her to keep two or three heirlooms, in particular a cumbersome, poorly designed work table, when she could have kept the attractive mahogany bookcase with the oval glass panes in the same space and to better advantage. But this work table was her mother, her grandmother, herself and every industrious woman in the family – it was a stele.”

90% of designing well-being technology for the elderly should be contemplation of life

Technology can be used in a number of ways to support the domestic life of elderly people. It is already possible to produce innovative and responsible solutions for purposes such as thermal comfort and lighting, and monitoring changes in people’s physical and cognitive functioning capacity in a home environment. But could technology also enable bringing the memory-filled spirit of an old home to a new flat? Could artificial intelligence even sense a resident’s emotional state and create ‘cosiness’ during moody or anxious spells? And what would this include? Studies show that anxiety due to memory disorders can be alleviated through fragrances and music. Certain fragrances and types of music soothe patients and help them to sleep. The patient’s own, virtually created, home surroundings would probably have a similar effect. But what about a person with a healthy memory? Would virtual reality provide a natural return to the atmosphere and memories of their old home? Wandering in your own garden surrounded by birdsong, the humming of bees and the fragrance of roses would certainly be wonderful. Technology could at least enable new kinds of communication with friends and relatives. Together with artificial intelligence, virtual reality could provide people with a rich experience based on reliving their memories together with others – in that garden, for example – making even a new residence feel like home.

One factor related to the ‘spirit of home’ is the installing of safety technology in an elderly person’s home. The results of the TuTunKo project (The feeling of safety at home), implemented jointly by VTT and the University of Oulu, showed that, in the home environment, the feeling of safety can be strengthened in many different areas.  However, when installing different surveillance and monitoring devices, it should be kept in mind that the home should still remain a home without the elderly person’s flat turning into a ‘virtual hospital’ or ‘monitoring point’, where total strangers with different nursing backgrounds have ‘legalised entry’.

90% of designing well-being technology for the elderly should be contemplation of life. A home – whether sheltered housing or a house built with own hands – should enable elderly people to maintain not only their autonomy, life management and the sense of belonging, but also their beauty welfare. It should ensure that the aesthetic features of their homes are in harmony with their wishes regarding beauty. For many people, this feeling comes from the subjectively experienced beauty of the belongings in one’s own home and the spirit of home thus created. A lacy doily placed on the computer CPU in an elderly person’s home tells about her attempt to reduce the conflict between her own concept of beauty and the external appearance of the device. This may be of surprisingly big importance for how acceptable the person considers technology.

When designing gerontechnology, the elderly should always be consulted directly. Ten years ago, VTT implemented the idea movement of the ageing population, where VTT collaborated with 750 elderly people living in different parts of Finland to come up with different potential uses for mobile phones. In the project that empowered both researchers and the participants, active aged people produced over 4,500 useful, funny and even quite extraordinary ideas for using the mobile phone. The ideas were compiled into an open database, from where they have been used for different development projects.

In ten years, technology has taken major leaps forward, and there are new technologies available that could support good living and good quality of life. Would it be the time to set up an idea movement for the ageing population again, this time about the dream home?

Read more: www.vttresearch.com/Impulse/Gerontechnology-providing-everyday-assistance-and-safety 

Jaana Leikas
Principal Scientist, VTT



Muistojen koti mukaan palveluasuntoon?

Vaikka valtakunnallinen ja kunnallinen vanhuspolitiikkamme korostaa, että ikäihmisen paras paikka on koti, valitettavan monen ikäihmisen viimeisten vuosien koti muuttuu yllättäen pelkäksi ”asunnoksi”, josta puuttuu kodin muistoihin ja merkityksiin liittyvä henki.  Ikäteknologian suunnittelussa on syytä aina kysyä ikäihmisten omaa mielipidettä. Olisiko nyt aika pystyttää ikääntyvien idealiike?

Kun erilaiset toiminnanvajavuudet pakottavat ikäihmisen muuttamaan esteettömään ja tuettuun, usein pieneenkin asuntoon, valinnan ”sijoituspaikasta” ja sen kalustuksesta tekee usein joku toinen, pahimmassa tapauksessa joku ventovieras. Siinä myllerryksessä ikäihminen kokee helposti olevansa eksyksissä, sillä eikö paikkaan kuulumisen tunne synny juuri omasta elämänhistoriasta ja kodin esineissä olevista merkityksistä ja muistoista?

Hilkka on asunut samassa kaupunginosassa koko ikänsä. Oma synnyinkoti on kilometrin päässä, ja tässä talossa on vierähtänyt jo yli 40 vuotta. Näissä huoneissa ja kalusteissa on elämän jälki. Piirongit ja tuolit viestivät matkan varrella koetuista tapahtumista. Niissä on suvun ja Hilkan perintö ja identiteetti. Silkinkiiltäviksi hioutuneista sohvakaluston käsinojien koristeista on saanut nauttia monta sukupolvea. Astiakaapin osat lakattiin yhdessä puolison kanssa. Mutta nyt on tullut aika muuttaa tästä kodista pois. Muutto olisi vaikea. Irtirepäisy suuremmasta pienempään, tutusta tuntemattomaan, omasta rauhasta toisten silmien alle hoivakotiin tai palvelutaloon. Omasta tahdosta ja omista rakkaista tavaroista irti päästäen, toisten päätösvallan alle? Toisaalta yksin kotona asuminen ottaa voimille. Ei ainoastaan fyysisesti, vaan henkisestikin, sillä yksinäisyys lyö kasvoille. Kotihoitajan käynnit, vaikkakin kolme kertaa päivässä ”maksimaalisen tuen turvaamiseksi” eivät ole helpottaneet tarvetta rupatella jonkun kanssa, kahvitella ja kertoilla omaan elämään liittyvistä muistoista. Yhdessä jakamisesta oman kahvipöydän ääressä tulisi hyvä mieli.

Alli Wiherheimo, Kotiliesi-lehden ensimmäinen päätoimittaja, on sanonut, että koti ei ole paikka vaan voima. Koti on se turvasatama, jonne on palattu maailman myrskytuulten alta. Monelle ikäihmiselle oma koti on pysynyt samassa osoitteessa samojen kalusteiden ja tavaroiden kaunistamana vuosikymmenten ajan. Näihin huolella säästettyihin ja hankittuihin huonekaluihin ja koriste-esineisiin on kaiverrettu ikäihmisen muisti, elämänhistoria, arvomaailma ja kuuluminen: perintöhuonekalut, puolison kädentaitojen tuotokset sekä hää- ja merkkipäivälahjat. Miten koskaan voisi päättää, mikä otettaisiin tässä viimeisessä muutossa mukaan ja mikä jätettäisiin kuormasta pois? Kuinka oma minuus ylipäätään voisi mahtua tai tulla julki hoitokodin pienessä huoneessa?

Jean Rouaud kirjoittaa romaanissaan Kunnian kentät (1990, suom. Annikki Suni) tilanteesta, jossa hänen isoäitinsä muutti eteläranskalaisesta suuresta talosta pieneen asuntoon: ”Kolmentoista huoneen supistaminen kahteen vaati julmaa valikointia, piti erota elämän aikana kerääntyneistä tavaroista mutta myös aikaisempien polvien perinnöstä: se ei ollut vain askeesia vaan myös muistin typistämistä. Silti juuri menneisyyden muistoksi isoäiti oli halunnut säilyttää pari arvotonta esinettä. Erityisen sitkeästi hän piti kiinni kookkaasta ompelupöydästä, jonka laatikoihin ei mahtunut paljon mitään. Enemmän hyötyä olisi ollut saman tilan vievästä kauniista punaruskeasta kirjakaapista, jonka ovissa oli soikeat lasit. Mutta ompelupöytä edusti isoäidin äitiä, äitiä, häntä itseään ja kaikkia suvun ahkeria naisia – se oli muistopatsas.”

Ikäihmisen hyvinvointiteknologian suunnittelun tulisi olla 90 % elämän pohtimista

Ikäihmisen asumista voidaan tukea teknologian avulla monin tavoin. Nyt jo voidaan tuottaa innovatiivisia ja vastuullisia ratkaisuja esimerkiksi lämpöviihtyvyyteen ja valaistukseen sekä ihmisen fyysisen ja kognitiivisen toimintakyvyn muutosten seurantaan kotiolosuhteissa. Mutta voisiko teknologia mahdollistaa myös vanhan, muistojen kodin hengen luomisen uuteen asuntoon? Voisiko tekoäly vaikka aistia asukkaan tunnetilaa ja tarjota ”kodikkuutta” silloin kun asukas on apealla mielellä tai ahdistunut? Ja mitä tuo tarjonta olisi? Muistisairaan ahdistuneisuutta on tutkimusten mukaan pystytty lieventämään hajuaistimusten ja musiikin avulla. Tietyt hajut ja tietynlainen musiikki rauhoittavat ja auttavat nukahtamaan. Samoin oman kodin maisemat, virtuaalisestikin tuotetut, voisivat todennäköisesti rauhoittaa muistisairasta. Mutta jos ihminen on muistiltaan terve, mahdollistaisiko virtuaalitodellisuus luontevan palaamisen vanhan kodin tunnelmaan ja muistoihin? Ihanaa olisi varmasti vaeltaa virtuaalisesti omassa puutarhassa, kuulla lintujen ja mehiläisten äänet ja aistia ruusujen tuoksu. Ainakin teknologia voisi tarjota uudenlaisen yhteydenpidon ystäviin ja sukulaisiin. Yhdessä tekoälyn kanssa virtuaalitodellisuus saattaisi mahdollistaa eletyn elämän muistelun rikkaalla tavalla yhdessä toisten kanssa, vaikkapa siellä puutarhassa, ja tuoda sillä tavalla kodin hengen uuteenkin asuntoon.

Yksi ”kodin henkeen” liittyvä tekijä on turvateknologian asentaminen ikäihmisen kotiin. VTT:n ja Oulun yliopiston yhteisen Tutunko-hankkeen (Turvallisuuden Tunne Kotona) tuloksissa todettiin, että teknologian avulla voidaan vahvistaa turvallisuuden tunnetta kotona monella eri alueella.  Erilaisten valvonta- tai seurantalaitteiden asennuksessa on kuitenkin hyvä muistaa, että koti tulisi säilyttää kotina ilman, että ikäihmisen asunnosta kehkeytyy ”virtuaalisairaala” tai ”valvontapiste”, jonne on ”laillistettu sisäänpääsy” erilaisilla hoidollisilla taustoilla varustetuilla ventovierailla.

Ikäihmisen hyvinvointiteknologian suunnittelun tulisi olla 90 % elämän pohtimista. Kodin, olipa se sitten palveluasunto tai itse rakennettu talo, tulisi mahdollistaa ikäihmisen itsemääräämisoikeuden, elämänhallinnan ja kuuluvuuden tunteen lisäksi kauneushyvinvointi: että kodin estetiikka on harmoniassa omien kauneustoiveiden kanssa. Monille tämä tunne syntyy subjektiivisesti koetusta kodin esineistön kauneudesta ja sitä kautta kodin hengestä. Tietokoneen keskusyksikön päälle aseteltu pitsiliina ikäihmisen kodissa kertoo yrityksestä vähentää ristiriitaa oman kauneuskäsityksen ja laitteen ulkoisen olemuksen välillä. Tällä saattaa olla yllättävänkin suuri merkitys teknologian hyväksyttävyydelle.

Ikäteknologian suunnittelussa on syytä aina kysyä ikäihmisten omaa mielipidettä. VTT toteutti kymmenen vuotta sitten ikääntyvien idealiikkeen, jossa pohdittiin yhdessä 750 eri puolilla Suomea asuvan ikäihmisen kanssa matkapuhelimen erilaisia käyttömahdollisuuksia. Tuossa niin tutkijoita kuin osallistujia voimaannuttavassa hankkeessa aktiiviset ikäihmiset tuottivat huikeat yli 4 500 hyödyllistä, hauskaa ja lennokastakin ideaa matkapuhelimen hyödyntämiseksi. Ideat koottiin kaikille avoimeen tietopankkiin, josta niitä on hyödynnetty erilaisissa kehittämishankkeissa.

Kymmenessä vuodessa teknologiakehitys on edennyt valtavin harppauksin, ja uusia, hyvää asumista ja hyvää elämää tukevia teknologioita on tarjolla. Olisiko nyt aika pystyttää ikääntyvien idealiike uudelleen unelmien kodin merkeissä?


Lue lisää: 
VTT Impulssi: Ikäteknologia arjen apuna ja turvana

Jaana Leikas
Principal Scientist, VTT



Tekoälyä ja yhdistettyä todellisuutta fiksun kaupungin toimintaympäristössä tarkastelevan blogisarjan avulla haluamme elävöittää tekoälystä ja yhdistetystä todellisuudesta käytävää keskustelua.

Will robots make us better persons?

How will our society change as artificial intelligence and robotics develop? To what kind of new humanity will robotics liberate us? Will the added value brought by robots be available for the well-to-do only? We must start discussing ethics of new technology before this technology becomes an integral part of our everyday lives. The essential thing is to keep posing questions, even if there were no answers to be found right away.

Often it is even more essential to keep posing questions than finding answers to them. This is true at least when faced with ethical questions. Ethical questions related to the use and instilling of technology require asking questions, consideration and debate from versatile perspectives and at different levels. This is particularly important, when we are in the process of pushing people whose voice is not always very clearly heard in our society to use technology: those living in the margins of our society. They need us others, who might be able to give them a voice through our own deliberations.

Very seldom ethical consideration of matters reaches a fruitful level if they are discussed between own team members or colleagues only; Establishing a wider perspective requires views from various angles and stakeholders.

Ethical technology and many-voiced approach

I ran a workshop that VTT organised in collaboration with RoboBisnes operators, or the North Karelia Municipal Education and Training Consortium and Karelia University of Applied Sciences. With a group of 40 people, we spent a whole afternoon delving deep into the opportunities offered and the concerns raised by robotics and artificial intelligence. We sought perspectives, for example, from the everyday lives of older people and the mentally disabled.

Ari Tarkiainen, Project Manager at Karelia University of Applied Sciences, made an important observation at the session: “In a way, ethics is kind of an inherent part of new technology, since new applications and opportunities produce a lot of situations of which we have no previous experience. It is also descriptive of the current situation that such new situations have not been taken into account in legislation and no practices have been established for managing them. Therefore, ethical questions should be strongly highlighted all the time. VTT has been acting as a key expert and developer in this collaboration between ethics and technology”.

Technology is not black and white

Even though universal ethical values guide us to consider what is good and bad, or right and wrong, technology is never black and white. When we listen to each other – and also really hear what is being said – the border between black and white begins to waver and we begin to see bright colours and different shades of grey. In the hum of voices (and North Karelians are known for being eager to talk!), the values shared by most of us find a fairly comprehensible form within the Finnish framework.

After a while, that clarity fades away, when we keep on examining these values from a multicultural perspective:

  • Which values can take us forward?
  • What creates trust in society?
  • What kind of fringe areas does digitisation create, and who live in these fringes?
  • To what kind of new humanity would technology going beyond our thinking capacity liberate us?
  • Why does technology sometimes raise issues of insecurity and vulnerability regardless of the fact that it also opens up new enchanting paths in our everyday lives.
  • What is the ethical thread that will last until the end?

When discussing these questions, and going forwards and backwards, we came up with some positive visions of robotics. “Robots enable easy-to-use user interfaces and increase digital inclusion. Maybe, with the help of ugly robots, we also learn to accept the different appearances of people. It is great that robots do not know how to have tantrums! I could quite easily trust them with all cleaning duties.” Some female participants were also of the opinion that, luckily, robots are quite advanced, unlike human males, which are still being developed in the right direction in many households. Tears were running down people’s cheeks with laughter, and there was room for all kinds of opinions at the session venue, near the Joensuu market place.

Talking and laughing together, sharing our common experiences, does good to us people. That is something a robot is unlikely to be capable of any time soon. But robots can liberate us of from many dull tasks to having the kind of ‘quality time’ together as described above.

We will organise more similar workshops in the future. Consideration of the borders and framework conditions of humanity is important, and right now, in the middle of major changes, it is particularly important.

Read more at www.vttresearch.com/services/digital-society


Jaana Leikas
Principal Scientist, VTT
Cell: +358 407 500 211

Tekeekö robotti meistä parempia ihmisiä?

Miten yhteiskuntamme tulee muuttumaan tekoälyn ja robotiikan kehittyessä? Millaiseen uuteen ihmisyyteen robotiikka meidät vapauttaa? Toteutuuko robottien tuoma lisäarvo vain hyväosaisille? Keskustelu teknologian etiikasta on aloitettava ennen kuin teknologia arkipäiväistyy. Oleellista on kysymysten esittäminen, vaikkei vastauksia aina heti löytyisikään.

Usein on oleellisempaa kysyä kysymyksiä kuin löytää vastauksia. Tämä on totta ainakin silloin, kun ollaan eettisten kysymysten äärellä. Teknologian käyttöön ja juurruttamiseen liittyvät eettiset kysymykset vaativat kysymistä, pohdintaa ja keskustelua monipuolisesti ja monella eri tasolla. Varsinkin silloin, kun teknologian käyttäjiksi ollaan istuttamassa heitä, joiden ääni ei kovin selvästi aina yhteiskunnassamme kuulu: yhteiskuntamme marginaaleissa eläviä. He tarvitsevat meitä muita, jotka voisimme antaa heille äänen kenties oman pohdintamme kautta.

Harvoin eettinen pohdinta pääsee riittävän hedelmälliselle tasolle pelkästään oman tiimin tai työtovereiden kanssa. Perspektiivin luomiseen tarvitaan näkökulmia monelta kantilta eri sidosryhmistä.

Eettinen teknologia ja moniäänisyys

Olin ohjaamassa työpajaa, jonka VTT toteutti yhdessä RoboBisnes-toimijoiden eli Pohjois-Karjalan koulutuskuntayhtymän ja Karelia-ammattikorkeakoulun kanssa. Vietimme neljänkymmenen hengen joukolla iltapäivän paneutumalla robotiikan ja tekoälyn tuomiin mahdollisuuksiin ja esiin nostamiin huoliin. Näkökulmaa haimme muun muassa ikäihmisten ja kehitysvammaisten arjesta.

Ari Tarkiainen, Karelia-ammattikorkeakoulun projektipäällikkö nosti esiin tärkeän havainnon tilaisuudessa: ”Etiikka on tavallaan seisäänrakentunut uuteen teknologiaan, koska uudet sovellukset ja mahdollisuudet tuottavat paljon tilanteita, joista ei ole aiempaa kokemusta. Kuvaavaa on myös se, että uusia tilanteita ei ole huomioitu lainsäädännössä eikä niitä varten ole menettelytapojakaan. Tämän vuoksi eettiset kysymykset on syytä pitää esillä vahvasti. VTT on ollut tässä etiikan ja teknologian yhteistyössä keskeinen asiantuntija ja kehittäjä”.

Teknologia ei ole mustavalkoista

Vaikka universaalit eettiset arvot ohjaavat meitä pohtimaan hyvää ja pahaa, oikeaa ja väärää, ei teknologia ole juuri koskaan mustavalkoista. Kun kuuntelemme toisiamme – ja myös oikeasti kuulemme – mustan ja valkoisen raja häilyy ja alammekin nähdä kirkkaita värejä ja harmaita sävyjä. Puheen porinassa (ja sitä Pohjois-Karjalassakin riitti!) yhteisiksi koetut arvot saavat kutakuinkin käsitettävän muotonsa suomalaisessa viitekehyksessä.

Hetken kuluttua tuo selkeys taas katoaa, kun pyörittelemme näitä arvoja monikulttuurisesta näkökulmasta:

  • Millä arvoilla voidaan mennä eteenpäin?
  • Mistä luottamus yhteiskunnassa syntyy?
  • Millaisia notkelmia digitalisaatio synnyttää ja ketkä näissä notkelmissa elävät?
  • Millaiseen uuteen ihmisyyteen ajatteluvoimamme ylittävä teknologia meidät vapauttaisi?
  • Miksi teknologia nostaa joskus esiin turvattomuuden ja haavoittuvuuden kysymyksiä, olkoonkin, että se avaa myös uusia hurmaavia polkuja arkeemme?
  • Mikä on se eettinen lanka, joka kestää loppuun saakka?

Näitä pohtien ja eteenpäin yhdessä soutaen ja huovaten päädymme makustelemaan robotiikan positiivisia visioita. ”Robotti mahdollistaa helpot käyttöliittymät ja lisää digiosallisuutta. Ehkä rumien robottien avulla opimme hyväksymään ihmistenkin erilaisia ulkonäköjä paremmin. Ihanaa, että robotti ei osaa kiukutella! Sille voi huoletta luovuttaa kaikki siivoustehtävät.” Olipa naisihmisillä ajatusta siitäkin, että onneksi robotti on jo aika kehittynyt, toisin kuin mies, jota vielä useassa taloudessa kehitellään oikeaan suuntaan. Silmät kostuivat naurun kyynelistä, ja katto oli aika korkealla siellä Joensuun torin kupeessa.

Yhdessä puhuminen ja nauraminen tekee meille ihmisille hyvää. Yhteisten kokemusten jakaminen. Siihenpä ei taida robotti ihan heti pystyä. Mutta robotti voi vapauttaa meidät monista tylsistä hommista tähän yhdessä olemisen ”laatuaikaan”.

Tällaisia työpajoja tulemme järjestämään jatkossakin. Pohdinta ihmisyyden rajoista ja reunaehdoista on aina tärkeää, ja juuri nyt, keskellä suuria muutoksia, se on erityisen tärkeää.

Lue lisää VTT:n palveluista osoitteessa:

Jaana Leikas
Johtava tutkija, VTT
Puh. +358 407 500 211



Kyllä minä niin mieleni hyvitin, kun vilkkuvalon seinään laittoivat

Ikääntyminen askarruttaa useimpia. Kuka pitää minusta huolta ja miten? Johtava tutkija Jaana Leikas VTT:stä ja kehittämispäällikkö Helena Launiainen Miina Sillanpään Säätiöstä pohtivat asiaa.



Helena: Ystäväni kertoi tänään, että hän oli ajanut hädissään 300 kilometrin päässä asuvan äitinsä luo, kun tämä ei ollut vastannut puhelimeen kahteen päivään. Äiti oli iloisesti yllättynyt tyttären vierailusta ja kertonut, että puhelin oli mennyt rikki. Eikä hänelle ollut tullut mieleen asiasta sen enempää ilmoitella.




Jaana: Niinpä. Ikäihmisten omaiset ovat tänä päivänä yhä enemmän selkä seinää vasten pohtiessaan muualla asuvan vanhuksen arjen sujumista: Miten varmistua usein pitkänkin välimatkan takaa siitä, että äidin tai isän arki on turvallista ja sujuu hyvin? Miten tietää, mitä vanhuksen kotona oikeasti tapahtuu? Ja onko lapsilla esimerkiksi oikeutta sitä kyselläkään? Mitä ajattelet tästä, Helena?



H: No samaa pohtivat myös hoiva- ja hoitotyön tekijät kotihoidossa ja perusterveydenhuollossa: miten tieto asiakkaan kotona pärjäämisestä saadaan mahdollisimman hyvin selville, jotta tarjota turvaa, palveluja ja tukea oikea-aikaisesti?

J: Teknologialla voisi olla tässä oma hyvä roolinsa. Ikääntymisen mukanaan tuomia päivittäisen suoriutumisen ja toimintakyvyn muutoksia voidaan havainnoida ja tunnistaa luotettavasti esimerkiksi erilaisten sensoreiden avulla. Tällaisen jatkuvaan seuraamiseen perustuvan teknologian avulla on mahdollista seurata ihmisen arkirutiineja ja reagoida nopeasti esille tuleviin ongelmiin. Kotiin asennettavista sensoreista saatava tieto on kenties jopa luotettavampaa kuin ikäihmisen oma kuvaus tilanteestaan. Eihän soittamalla aina saa asioiden oikeaa tilaa selville.

H: Totta, ikäihminen ei välttämättä aina halua kertoa omasta tilanteestaan, kun ei halua olla vaivaksi kiireisille lapsilleen tai muille sukulaisille. Riippuu tietysti paljon siitä, kuka soittaa. Etenkin vanhat miehet taitavat olla sellaisia, etteivät halua tehdä numeroa omasta voinnistaan.

J: Itse pohtisin ikäihmisenä todennäköisesti sitä, kuka minusta kerättävää tietoa tulkitsee ja millä ymmärryksellä. Kuka tuntisi elämäni niin hyvin, että osaisi tehdä sen sujuvuudesta oikeita tulkintoja?

H: Ei tosiaan ole ihan itsestään selvää, että kaikki haluaisivat esimerkiksi omat vessassa tai pesulla käyntinsä ulkopuolisten tietoon. Se tuntuu jotenkin intimiteetin rikkomiselta. En ole itsekään varma, haluaisinko vanhana lasteni tietävän, mitä kaikkea puuhailen omassa kodissani. Jos nyt vaikka haluaisin katsoa dekkarisarjoja läpi yön, mitä se kenellekään kuuluu?

J: Teknologiaa vastaan minulla tuskin olisi mitään vanhanakaan, niin tottunut olen monenlaisen teknologian käyttöön jo nyt. Ja toki työni puolesta suhtaudun positiivisesti siihen, että teknologiaa tuodaan ikäihmisen kotiin itsenäistä suoriutumista tukemaan. Sovellusten tulisi kuitenkin mahdollistaa oman näköinen, siis minun näköiseni, elämä. Ja niiden on oltava helppokäyttöisiä ja varmatoimisia.

H: Tarkoitat varmatoimisia siinä mielessä, että niiden toimivuutta oikealla hetkellä ei tarvitsisi epäillä? Oikea-aikaisia niiden tulisi myös olla: siten, että teknologia tunnistaa luotettavasti muuttuvan tilanteen ja hälyttää apua juuri silloin kun apua tarvitaan.

J: Ja eettisesti kestäviä. Teknologian etiikan tutkijana tiedän, että monenlaiset eettiset kysymykset askarruttavat niin kansalaisia kuin hoitotyön ammattilaisiakin silloin, kun puhutaan seurantateknologiasta. Jos pelätään oman yksityisyyden tulevan läpinäkyväksi, teknologia ei kyllä lisää turvallisuuden tunnetta eikä silloin paranna elämän laatua.

H: Muistisairaiden henkilöiden kohdalla oleellinen eettinen kysymys on esimerkiksi tietoisen suostumuksen saaminen: se, miten hoitotyön tekijä voisi varmistua siitä, millaista teknologiaa hänen muistisairas asiakkaansa haluaisi kotiinsa. Jos minulla ei olisi omaisia, kuka tietäisi, miten olisin terveenä valinnut, ja kuka välittäisi tämän tiedon minua hoitaville ihmisille? Kuka huolehtisi siitä, ettei yksityisyyden suojaani ja itsemääräämisoikeuttani loukattaisi? Tai pitäisi huolta elämän laatuni säilyttämisestä silloin kun en pysty enää itse arvioimaan sitä, mikä olisi minulle hyväksi?

J: Juuri näitä asioita tulisi miettiä jo teknologiaa ja palveluja suunniteltaessa, eri sidosryhmien kanssa yhdessä, kertomalla tarinaa ikäihmisen tilanteesta. Ikäihmisen arjen, elämäntilanteen, toimintakyvyn ja yksilöllisten tarpeiden täytyy ehdottomasti olla suunnittelun lähtökohtana. Bewell Happy -hankkeessa, jossa yksin asuvan ikäihmisen arkirutiineissa tapahtuvista poikkeamista kerättiin tietoa sensoreiden avulla, teknologia oli sikäli eettistä, että liiketunnistimella varustetut sensorit eivät lähettäneet tunnistettavaa kuva- tai äänitietoa henkilöstä. Ne seurasivat huomaamattomasti taustalla, kuten kaapin päällä ja ulko-ovessa, ikäihmisen liikkumista ja toimintaa kotona: ovien avaamista ja kulkemista asunnossa eri kellonaikoihin.

H: Niin, sensorien käytöstä voi olla huomattavaa hyötyä silloin kun ikäihmisen arki ja tavat tunnetaan hyvin. Tällöin voidaan ymmärtää, kertovatko poikkeavuudet arjen rutiineissa mahdollisista pulmista, kuten sairaudesta tai muusta toimintakyvyn alenemisesta. Vain näin voidaan tarvittavat tukitoimet aloittaa oikea-aikaisesti mahdollisimman ajoissa, niin että niistä on hyötyä.

J: Täsmälleen. Tässä piileekin koko seurantateknologian idea: koska ikäihmisen toimintakyky muuttuu usein vaivihkaa, olisi todennäköisesti etenkin yksin asuvan ihmisen toimintakyvyn varhainen muuttuminen vaikea huomata ilman teknologian apua.

H: Jaana, teknologia kehittyy – sitä kehitetään – huimaa vauhtia. Tuleekohan omassa vanhuudessani sensoriteknologia ollenkaan avuksi vai ovatko jo muut teknologiset ratkaisut ajaneet sensoreiden ohi ja korvanneet tämän päivän uusimmat sovellukset?

J: Hmm, me olemme saman ikäisiä. Ehkäpä äly onkin meidän vanhuudessamme huonekaluissa ja kodinkoneissa jo niin kehittynyttä, että vaikkapa kahvinkeitin osaa kertoa, jos alan unohdella mitattavan kahvin määrän, tai sohva kertoo, etten ole noussut siitä koko päivänä. Noh, toisaalta kenellepä se kuuluu, jos makaan sohvalla koko päivän romaaniin uppoutuneena – eläkkeellähän on aikaa! Mutta entä jos kysymyksessä olisikin jokin vakavampi juttu, ja viettäisin sohvalla useita päiviä pääsemättä ylös?

H: Olisiko silloin hyvä, että itse sohva reagoisi jotenkin? Tai ilmoittaisiko pesukone, ettei ole saanut pyykkiä pestäväkseen moneen päivään, keskusteltuaan sohvan kanssa? Ja kysyisi samalla saunalta, onko siellä ollut kylpijää viime lauantaina?

J: No joo! Ottaisiko jääkaappikin osaa keskusteluun, että hei, eipä täälläkään ole vierailtu vähään aikaan ja jogurtti alkaa jo olla hapanta? Ja keneen nämä huolissaan olevat laitteet sitten ottaisivat yhteyttä? Siihen sympaattiseen robottilähimmäiseenkö, joka soittaisi ovikelloa ja kysyisi iloisena, että ”miten voin auttaa”?

Jaana Leikas, johtava tutkija, Teknologian tutkimuskeskus VTT Oy

Helena Launiainen, kehittämispäälllikkö, Miina Sillanpään Säätiö

Silver economy: a neglected possibility

Jaana Leikas

Gerontechnology aims to provide solutions to the everyday problems brought about by ageing, thereby enabling the elderly to participate fully in the information society. This technology will open up huge business development opportunities for developers and manufacturers, as they direct products at the constantly growing consumer group represented by ageing people.

Where are you, gerontechnology?

Most technology developers and manufacturers have yet to venture into the market segment made up by the elderly, let alone understand its significance. The current scarcity of high-quality gerontechnology products is indicative of an inability to design, develop and market products and services aimed at meeting the special needs of the elderly.

Aged consumers are not interested only in services related to care and medical treatment. Looking ahead, active senior citizens can be expected to increasingly use a wide range of information and communication technology products and services.

The design of ICT products and services in particular is currently focused on the interests of healthy and active young consumers, known as ‘digital natives.’ This is hardly surprising, since many of the developers of such products belong to the same generation. However, technology will take a wrong turn if it focuses solely on young consumers to the exclusion of the older generation. Demographically speaking, the older generation represents the most promising market segment ever, and is increasingly wealthy and technologically aware. Technology developers and manufactures should give serious thought to re-evaluating their product target groups.

Growing senior markets

In both the domestic and international markets, the proportion of senior citizens is rapidly growing. In Finland, 18,8 % of the population consists of people over 65 years of age. In 2013, more than 18 per cent of all the consumers in the European Union (approximately 92 million) were over 65 years of age. In the United States, this age group is expected to grow beyond 72 million by 2030, amounting to 20 per cent of the entire population. In many Asian countries, people older than 50 years already make up 37 per cent of the population.

Today’s aged people are more healthy and more active than ever before. This is why, for many, active decades spent in retirement will mean new opportunities for consumption. In retirement, technology will be viewed as a factor which improves people’s quality of life and as a tool for enhancing the social life and personal well-being of retirees. Due to longer careers during working life and other similar factors, older people also have more money to spend — often more than the younger generations. In Europe, for example, people older than 50 years of age purchase more than 45 per cent of all new cars, more than 80 per cent of all luxury items and 35 per cent of all travel packages.

Seniors want value for money

This growth in what is known as the silver market (or silver economy) will set new requirements for the development of products and services. Success in the silver market requires sensitivity and openness to the needs of the elderly. In this connection, two aspects are emphasised. Firstly, consumption is unfortunately often hampered by poorly designed product interfaces, which ignore user requirements based on ageing. Secondly, the market needs products and services that are aimed at improving elderly people’s quality of life.

With the retirement of the baby boomer generation, being able to meet the needs of the ageing population will increasingly provide a competitive edge on the international market. Baby boomers will grow the size of the market, demanding products and services which contribute to an active and healthy ageing process, in addition to care and medical treatment. This generation expects such services to provide them with quality, individuality, communality and ease of use. In other words, such services should provide real value for money.

With regard to the functionality of the silver market, it is essential that due attention is paid to the wishes of ageing consumers and that their suggestions are put to good use at the planning stage of new business concepts and revenue models. Furthermore, efforts should be made to improve product visibility and product compatibility. Engaging users in product design and taking account of product appearance and value-related issues will enhance product acceptability.

Jaana Leikas

Principal Scientist