Teknologia muuttaa maailmaa, mutta miten paljon?

”Matti tietää “höyryvenheen”, sellaisen kuin Suomela, jonka pohjalta hän päättelee lokomotiivin eli veturin jonkin kaltaiseksi pyörien päälle nostetuksi höyryveneeksi”

Näin kirjoitti Juhani Aho teoksessaan Rautatie aikanaan. Teknologinen kehitys on jo pitkään ollut jänis, jonka perässä yhteiskuntamme on etanan lailla pyrkinyt pysymään.  Teknologiaennakoinnin tutkimuksella pyritään ymmärtämään teknologian vaikutuksia yhteiskuntaan, yritysten strategioihin sekä yksilöihin. Analytiikan avulla annamme päätöksentekijöille tietoa siitä miten yksittäiset teknologiat kehittyvä ja miten ne vaikuttavat.

Teknologia ja kehitys

Teknologia on ihmisen kehittämää, ei mitään sellaista, jota voisimme kerätä luonnosta vaan jotain sellaista, jota me olemme saaneet aikaan. Teknologian tarkoitus on auttaa ihmisiä parempiin suorituksiin parantamalla meidän kykyjä ja ominaisuuksia, vaikka tämä vaikutus olisikin vaikeasti tunnistettavissa.

Teknologia on myös aina sidottu ympäristöönsä sekä aikaan, jossa elämme. Kalat eivät tiedä olevan vedessä, mutta eivät pärjää ilman vettä. Samalla tavalla teknologiat ovat eri ihmisille eri ajassa vettä, jota ilman emme selviä. Toisille vettä on kuokka, toisille juna ja nykyään monelle matkapuhelin. Mikä on tulevaisuuden teknologinen vesi? Tämä on kysymyksenä mielenkiintoinen ja sitä ymmärtämällä voimme suunnata tutkimusta, yritysten strategioita ja auttaa ”Matteja” ymmärtämään tulevaisuuden ”höyryvenheiden” hyödyntämisessä.

Teknologia ja yhteiskunta

Teknologia on aina osiensa summa – auton rengas on auton rengas, mutta se täyttää tarkoituksen vain autossa, ja auto täyttää tarkoituksena vain tiellä, jossa se palvelee ihmisen kykyä liikkua nopeasti. Toisaalta harvoin ymmärrämme, mistä teknologia on tullut. Käsityksemme teknologiasta jää vajavaiseksi, jos emme pysty ymmärtämään, mistä se on kehittynyt ja miksi.

Isot teknologiset muutokset ovat aiemmin olleet maailmaamme mullistavia syklisiä tapahtumia, jotka ovat uudelleen määritelleet kykymme sekä tapoja toimia. Suuret murrokset ylittävät usein kykymme hahmottaa tulevaisuuden tapahtumia. Tyypillisesti arvioimme lyhyellä tähtäimellä teknologiset mahdollisuudet liian optimistisesti, mutta pitkällä tähtäimellä liian pessimistisesti.

Teknologian vaikuttavuus

Yleensä lyhyen tähtäimen optimismimme auttaa meitä unohtamaan tarkastella teknologian vaikutuksia monipuolisesti. Ymmärrämme teknologian positiiviset vaikutukset, mutta emme voi sulkea pois teknologian negatiivisia vaikutuksia. Kuten aina voimalla on myös vastavoima. Teknologian kohdalla vastavoima on yleensä sellainen, jota emme tunnista heti vaan seuraukset syntyvät vuosien tai vuosikymmenien päästä. Esimerkkeinä voidaan käyttää vaikka asbestia, jota on käytetty rakennusmateriaaleissa, koska se on hyvä lämmön- ja sähköneriste. Myöhemmin olemme kuitenkin ymmärtäneet teknologian vastavoiman, asbestin ollessa ihmiselle erittäin vaarallista. Asbestin kohdalla vastavoima on niin suuri, että se ylittää teknologiasta saadut hyödyt.

Teknologia on kuitenkin, ei vain tietty vaikutus, vaan lopputulos. Yhä useammin olemme kiinnostuneita siitä, mitä teknologia on, ei arvona jota se tuottaa vaan arvo sellaisenaan. Millainen on automme, matkapuhelimemme tai vaatetuksemme. Näin teknologia menettää tärkeimmän arvonsa, se mitä teknologia on eli väline.

Teknologiaennakointi, innovaatiojärjestelmä ja analytiikka

Teknologiaennakoinnin tutkimus pyrkii ymmärtämään teknologisen muutoksen vaikutuksia yhteiskuntaan, yritysten strategioihin ja yksilöihin. Tutkimus pyrkii nostamaan esille suurelle yleisölle vielä tuntemattomia teknologioita, joilla voi olla merkittävää vaikutusta teolliseen toimintaan tai yksilöihin. Määrällisen ja laadullisen tutkimuksen keinoin työ pyrkii antamaan päätöksentekijöille tietoa, siitä miten yksittäiset teknologiat kehittyvä ja miten ne vaikuttavat.

Tutkimus voi toisinaan keskittyä ymmärtämään yksittäisiä teknologioita, kuten vaikka polttokennoteknologian mahdollisuuksia ja sen vaikutuksia ajoneuvoteollisuuteen. Toisaalta välillä keskitymme ymmärtämään, sitä mitä tutkimme ja miten tutkimus voi tuottaa uusia teknologisia mahdollisuuksia. Lopulta tutkimme myös yritysten strategisia valintoja hankkia ja hyödyntää teknologista osaamista.

 

Arho Suominen VTT
Arho Suominen
Senior Scientist, VTT
arho.suominen(a)vtt.fi
@ArhoSuominen

Innovaatiojärjestelmässä jokaisella on paikkansa

”Suutari pysyköön lestissään” toteaa vanha sanonta. Innovaatiojärjestelmässä suutareita on useita, ja ymmärtääksemme itseämme, toisiamme ja rajoitteitamme on hyödyllistä olla yhteinen käsitys siitä, mikä on innovaatiojärjestelmä.

Viime aikoina on käyty aktiivista keskustelua eri toimijoiden roolista innovaatiojärjestelmässä. Puhuessaan eduskunnalle professori Bengt Holmström nosti esiin useita aiheeseen liittyviä teemoja, kuten julkisen ja yksityisen rajat, toimijoiden motiivit ja yliopistojen autonomian. Puheenvuoroja ovat käyttäneet myös Elinkeinoelämän keskusliitto ja Professoriliitto.

Miten ymmärtää järjestelmän kokonaisuutta? Tutkimuksessa keskeinen lähestymistapa on ollut innovaatiojärjestelmän käsite (ks. Lundvall 1985). Kansallisen innovaatiojärjestelmän käsite nousi tietoisuuteen 1980-luvulla tutkijoiden, kuten Lundvallin, edistämänä auttamaan ymmärtämään Japanin silloista teknologisen ja taloudellisen kehityksen nopeutta. Sittemmin se on saavuttanut laajasti jalansijaa keskustelussa siitä, miten näemme kansallisen tai alueellisen innovaatiokehityksen toimivan.

Teknologiatuotantojärjestelmän malli kuvaa myös innovaatiojärjestelmää

Innovaatiojärjestelmä määritellään usein verkostoksi julkisia ja yksityisiä toimijoita, joiden toimet ja keskinäinen vuorovaikutus synnyttävät, muokkaavat ja diffusoivat uusia teknologioita (Freeman, 1987). Innovaatiojärjestelmän käsite on hyödyllinen hahmotettaessa sitä, miten yhteiskuntamme vastaa innovaatiovetoiseen kasvuun, mutta lähestyttävämmän näkemyksen asiaan tarjoavat Wenk ja Kuehn (1977): he esittivät mallin teknologiatuotantojärjestelmästä. Heidän mallinsa keskiössä on teknologia, mutta malli antaa meille myös näkemystä nykykeskustelussa esiin nousseisiin haasteisiin – kuka tekee innovaatiojärjestelmässä mitä ja minkä ohjaamana?

Kuva 1. Wenkin ja Kuehnin kuvaus teknologiatuotantojärjestelmästä (mukautettu).

Wenk ja Kuehn kuvaavat innovaatiojärjestelmää (tai kuten he määrittelevät, ”teknologiatuotantojärjestelmää”) systeemisenä. Kuvassa 1 erotellaan niin julkiset toimijat, teknologiaorganisaatiot sekä, alkuperäisestä kuvasta poiketen, etujärjestöt. Kuvasta saa myös käsityksen vuorovaikutussuhteista. Innovaatioiden kehitys tapahtuu järjestelmässä, jossa omilla toimillamme ja vuorovaikutuksessa tuotamme vaikutuksia ympäröivään maailmaan.

On helppo havaita, että kokonaisuus on kompleksinen. Jo ylätasolla malli sisältää useita toimijoita, puhumattakaan siitä, että seuraavalla tasolla julkiset toimijat jakautuvat useaan haaraan, tutkimus korkeakouluihin ja tutkimuslaitoksiin ja teknologiaorganisaatiot Suomenkin tapauksessa lähes 400 000 yritykseen.

Päätöksenteon perustaksi arvot

Sage ja Armstrong (2000) sekä Walker (2000) ovat yksinkertaistaneet Wenkin ja Kuehnin mallia muotoon, jossa on kolme elementtiä: liiketoimintaekosysteemi (system), areena sekä ulkoinen ympäristö.

  • Liiketoimintaekosysteemi nähdään kokoelmana toimijoita, jotka tuottavat nykyiset ja tulevaisuuden innovaatiot. Innovaatio käsitetään puolestaan keksinnön kaupallisena sovelluksena, ja keskeistä siinä on nimenomaan keksinnön taloudellinen hyödynnettävyys.
  • Areena on yhteiskunnallinen ja poliittinen osa, joka säätelee liiketoimintaekosysteemin mahdollisuuksia ja toiminnanvapauksia.
  • Ulkoinen ympäristö sisältää toimijat ja tapahtumat, joilla on vaikutuksia liiketoimintaekosysteemiin, mutta jotka eivät kuulu sen tai areenan osaksi.

Sagen ja Armstrongin (2000) sekä Walkerin (2000) malli on karkea yksinkertaistus (ks. kuva 2), mutta kun lisäämme kuvaan eri elementtien kontrollimekanismit, on se hyödyllinen nyt käytävään keskusteluun. Areenan toimijoiden kontrollimekanismeina ovat jakamamme arvot ja normit sekä vaikutustenarviointi systeemin tuotoksista. Tulee esimerkiksi kriittisesti arvioida areenan toimijoiden aloitteita, jotka ulottuvat tämän kontrollimekanismin ulkopuolelle.

Teknologiakehityksen haasteeksi muodostuu se, että arvomme eivät kovinkaan usein ota yksityiskohtaisesti kantaa teknologioihin. Meidän on vaikea, ellei mahdoton, luoda arvoja tai normisääntelyä asioille, joista emme vielä ole tietoisia, kuten liikennesääntöjä ennen autoa tai autonomisen ajoneuvon toiminnan ohjausta onnettomuustilanteessa.

Mallissa areena nähdäänkin vahvasti arvovaikuttajana, jonka tulee ”ohittaa” taloudellinen tehokkuus. Perusteltaessa niin energiatukia tai sosiaali- ja terveyspalvelujen lainsäädäntöä ja liiketoimintakekosysteemille asetettuja rajoitteita keskiössä tulisi olla arvot ja niistä käytävä keskustelu. Keskustelun päätyessä painottamaan tehokkuutta, ympäristösuojelua tai lähipalveluja, enkä tarkoita edellä mainittujen olevan ristiriidassa, tulisi normiohjauksemme mukautua näihin tavoitteisiin.

Ohjauksella areena vaikuttaa sekä ulkoiseen ympäristöön sekä liiketoimintaekosysteemiin. Ohjauksen mekanismina ovat niin kutsutut funktiot, joihin Bergek (2008) sisällyttää ainakin osaamisen kehittämisen, kehittämistoiminnan kohdistamisen, kokeilutoiminnan, markkinoiden rakentumisen, legitimoinnin, resurssien mobilisoinnin ja ulkoisvaikutusten kehittymisen. Innovaatiojärjestelmä voi olla suorituskykyinen hyvin erilaisilla rakenteilla, mutta mainittuja funktioita hyödyntäen.

Kuva 2. Sagen ja Armstrongin (2000) sekä Walkerin (2000) pohjalta mukautettu kuvaus teknologiatuotantojärjestelmästä.

Ovatko arvot ja tuottopyrkimykset ristiriidassa?

Liiketoimintaekosysteemin toimintaa ohjaa pääoma, kuten Wenkin ja Kuehnin alkuperäinen malli kuvaa. Sen oletamme koostuvan rationaalisista päätöksentekijöistä, jotka ekosysteeminäkemyksen mukaan ovat itsenäisiä toimijoita, jotka vuorovaikutuksessa luovat arvoa.

Yritykset kilpailevat kollektiivisesti systeemitasolla, mutta itsenäisesti komponenttitasolla (Hannah 2015). Yritysten strateginen päätös on osallistua jonkin arvon tuotantoon, ja tämä päätös tehdään ensisijaisesti pääomalle saatavan tuoton perusteella. On suhtauduttava kriittisesti siihen, että liiketoimintaekosysteemin sisällä voi, ainakaan laajasti, olla muita motiiveja kuin tuoton saaminen – riippumatta siitä, onko kyseessä yksityinen päiväkoti tai paperitehdas.

Tämä ei tarkoita sitä, etteikö yritys voi pyrkiä vastuullisuuteen tai että pääomasijoituksia ei voitaisi tehdä eettisin perustein. Mutta silloinkin on arvioitava kriittisesti, missä laajuudessa ja olosuhteissa yritystä ohjaavat arvot. On syytä olla rakentamatta vastakkainasettelua, jossa arvomme olisivat ristiriidassa pääoman toiminnan kanssa tai yritystoiminnan olisi pääasiallisesti negatiivista. On lähes kiistatonta, että yritysten ekosysteemi on ollut tehokkain mekanismimme luoda uusia tuotteita ja palveluja, joiden hyödyt yhteiskunnalle ovat olleet mittaamattoman suuria. Uskon lisäksi, että liiketoimintaekosysteemi on normaalisti sitoutunut noudattamaan areenan ohjausta ja toimii siten arvojemme mukaisesti.

Tutkimusjärjestelmää ei voi johtaa kuten yritystä

Tutkimusjärjestelmän autonomisuus ja sen rooli nousevat aika-ajoin kyseenalaiseksi. Tasapainoa vaatii erityisesti se, mikä rooli tutkimusjärjestelmässä on yritysten sopimustutkimuksella ja kohdennetulla julkisella tutkimusrahoituksella ja miten edellä mainitut vaikuttavat tutkimuksen autonomiaan.

Liiketoimintaekosysteemiä ohjaa pääoma, joten on selvää, että sen ei ole tarkoituksenmukaista ottaa kannettavaksi merkittävää riskiä perustutkimuksen haasteista. Yhtä selvää on se, että areenan arvo- ja normiohjaus ei pysty ohjaamaan asioita, joista emme vielä ole tietoisia. Joudumme siis luottamaan autonomisen järjestelmän kykyyn tuottaa vaikutuksia, joilla on myönteisiä seurauksia yhteiskunnalle.

Tutkimusjärjestelmän autonomiassa herättää keskustelua erityisesti se, miten pystymme varmistamaan, että tutkimus palvelisi tehokkaasti sekä yhteiskuntaa että liiketoimintaekosysteemiä. Tutkimusjärjestelmää ohjaa oma, vahvasti itseohjautuva, uteliaisuuteen perustuva globaalisti toimiva järjestelmä. Vuosien saatossa tutkimusjärjestelmä on tuottanut meille ymmärrystä maailmamme perusluonteesta ja ilmiöistä, osa suoraan sovellettavaa tietoa, osa välillisesti. Suhtaudun kriittisesti siihen, että tämä järjestelmä olisi korvattavissa, ainakaan lyhyellä aikajänteellä, tehokkaammalla mekanismilla. Korostan, että autonomia liittyy keskeisesti tutkimusaiheen valintaan eikä vuorovaikutuksen kasvu liiketoimintaekosysteemin, areenan ja tutkimuksen välillä ole lähtökohtaisesti negatiivista. Keskustelua herättää lähinnä se, mitkä normiohjauksen mekanismit toimivat tutkimusjärjestelmän ohjauksessa.

Kuvassa 3 kiteytän oman näkemykseni siitä, miten autonominen tutkimusjärjestelmä ja yritysten ekosysteemi sekä areena liittyvät toisiinsa. Arvot välittyvät normiohjauksen avulla eri ohjausmekanismien kautta sekä tutkimusjärjestelmään ja liiketoimintaekosysteemiin. Yritysten ekosysteemissä toimijat kilpailevat ja tekevät yhteistyötä strategisten valintojensa mukaan, normiohjauksen puitteissa. Tutkimusjärjestelmä tuottaa, autonomiseen tutkimusvalintaan pohjautuen, uutta tietoa liiketoimintaekosysteemin jalostettavaksi innovaatioiksi. Suutarien karatessa kuvan 3 lesteistä on toimintaan aina suhtauduttava kriittisesti.

Kuva 3. Teknologiatuotantojärjestelmän kuva, jossa yksilöitynä innovaatiojärjestelmän funktiot, yritysten ekosysteemi sekä ulkoisen ympäristön jakautuminen kahteen osaan.

Lopuksi on huomattava, että vain toiminnan areena on meille edes osittain paikallinen, sillä muut osat toimivat täysin globaalissa ympäristössä. Järjestelmäämme sisältyy paljon ulkoisia tapahtumia, joiden vaikutuksille olemme alttiita riippumatta omista valinnoistamme. Kykymme kontrolloida teknologiakehitystä, liiketoimintaekosysteemien rakennetta tai yllättäviä ulkoisia tapahtumia on äärettömän rajallinen. Teknologialle luonteenomaista on lisäksi se, että kerran keksittyä ei voi enää laittaa laatikkoon, voimme vain sopeutua vaikutuksiin. Vaikutustenarvioinnin avulla voimme kuitenkin ymmärtää ristiriitaa arvojen ja normien, tutkimuksen sekä liiketoimintaekosysteemin tuotosten välillä.

Arho Suominen VTT

Arho Suominen
Erikoistutkija
Twitter: @ArhoSuominen

Lähteet

  • Elinkeinoelämän keskusliitto (2017) Innovaatiorahoitusta kasvatettava 160–200 miljoonalla eurolla. Tiedote. Saatavilla https://ek.fi/ajankohtaista/tiedotteet/2017/02/22/ek-innovaatiorahoitusta-kasvatettava-160-200-miljoonalla-eurolla/
  • Freeman, C. (1987) Technology Policy and Economic Performance. Lessons from Japan, London: Pinter Publishers.
  • Hannah, Douglas Paul (2013) “Puzzles or Pieces: Competition in Nascent System Industries.” Academy of Management Proceedings. Vol. 2013. No. 1. Academy of Management.
  • Holmström, B. (2017) Puhe eduskunnalle. Videotallenne. Saatavilla https://www.eduskunta.fi/FI/tiedotteet/Sivut/Professori-Holmstr%C3%B6min-juhlapuhe-eduskunnalle-verkkotallenteena.aspx
  • Lundvall, B.-Å. (1985) ‘Product innovation and user-producer interaction, industrial development’, Research Series 31, Aalborg: Aalborg University Press.
  • Professoriliitto (2017) Kehysriihessä tulee kääntää yliopisto- ja tutkimusrahoituksen suunta. Tiedote. Saatavilla. https://www.professoriliitto.fi/?x23370=659156
  • Sage, A. P. & Armstrong, J. E. (2000) Introduction to Systems Engineering. Hoboken, NJ, Wiley-Interscience.
  • Walker, W. E. (2000) “Policy Analysis: A Systematic Approach to Supporting Policy-making in the Public Sector.” Journal of Multi-Criteria Decision Analysis 9: 11–27.
  • Wenk, E., Jr. & Kuehn, T. J. (1977) “Interinstitutional Networks in Technological Delivery Systems.” In Science and Technology Policy, ed. J. Haberer. Lexington, MA, Lexington Books: 153–175.

Performance indicators for science – Increasingly diversified, distinguished and European research and development

Amid the many changes that are shaking the foundations of Finland’s scientific community, it is important to understand what Finnish science actually entails. Recent hot topics have included proposed budget cuts, initiatives to streamline the role of universities, choices of strategic priorities, and universities’ performance targets.

Indicators have become increasingly important as measures of performance.  The number of degrees awarded, innovations created by universities and research organisations, and scientific articles published are only a few examples of the kinds of indicators that we use today to understand the value that science adds to society.  In our view, ranking the performance or productivity of organisations on the basis of indicators provides a very narrow perspective on science. We believe that, instead of focusing on specific indicators, discussions on the status, standard or performance of science should be based on understanding more comprehensive, systemic changes. We echo the criticisms voiced by Professor of the Sociology of Education Osmo Kivinen and Researcher Juha Hedman: Using performance indicators as the basis for evaluating the performance of science creates a risk of misunderstandings and decisions that can cause irreparable damage.

Our Co-evolution of knowledge creation systems and innovation pipelines (CEK) research project is aimed at exploring the background of indicators in order to better understand the changes that are taking place in Finland’s scientific community. We also strive to draw qualitative conclusions on the basis of these performance indicators. The following are four observations that we feel have received too little attention in indicator-based debates.

First and foremost, Finnish science has become increasingly diversified. Traditionally, Finnish science has been built around two fields: medical research and natural sciences. Now, however, these are being joined by a new, internationally significant field, which comprises elements of information technology, social sciences, and economic research. This new combination of research fields has been the biggest growth area of Finnish research, in terms of the number of international scientific publications. Although it is impossible to tell which of the currently growing research areas will feature the most prominently on the map of Finnish science in the future, this change already shows, on a general level, that Finland’s scientific community has begun to prioritise themes that have relevance for the economy.

The diversification process has also brought about an important organisational change, which leads us to our second observation: New research units with new research themes have joined the front line of research and broken Finland’s tradition of focusing on cutting-edge medical and natural sciences research. It appears that this is a concious choice by the scientific community. Our results highlight several universities and research institutes that have, by making choises, been able to move closer to the front line of international research.  In other words, the pursuit of international competitiveness has already forced universities to make choices and redistribute their resources.  Whether individual universities actually need to stand out in this manner is another question.

Global competition has made it imperative for researchers to engage in extensive international cooperation. Cooperation has been seen not just as a way to bring more know-how to Finland but also to promote cutting-edge research. Our third observation is the fact that our findings indicate a complex relationship between international research cooperation and the standard of research. Although the volume of international research cooperation is increasing, our findings suggests that we should question whether current investments will lead to internationalisation and giving Finnish researchers a marginal role in international top-level research projects, and whether these outcomes are worth pursuing at the expense of developing Finland-based research teams. It is not at all clear which kinds of international partnerships add the most value for Finland.

Finally, although we were unable to draw unambiguous conclusions on the effect of international co-authorship on the quality of Finnish research, our findings clearly point to increasing integration within the European scientific community. This has happened at the expense of North American research. The data used by Finnish researchers are more and more exclusively based on European scientific studies, which further reinforces the integration of European science.

In conclusion, Finnish science has become increasingly diversified, distinguished and European.

Analysis of outputs, such as scientific articles, can generate valuable information to support evaluations of the performance and impact of science. As our examples show, interesting conclusions can be drawn if indicators are used instead of outputs as variables in further analyses. The risks associated with an indicator-led science policy stem from inadequate understanding of the context of the results, genuine misunderstandings, and the vulnerability of indicators to manipulation. We argue, for example, that researchers are highly adaptable to the introduction of mechanical performance indicators and science policy coordination more generally. This is why new performance indicators and steering mechanisms should incorporate a critical assessment of the side-effects of the scientific community adapting to these indicators and mechanisms. For example, if we begin to reward researchers for new patents, we are sure to get more new patents. Whether this benefits the standard of research is questionable.

Finland is currently facing substantial social restructuring, and the process will make the performance of our research and innovation system an increasingly important factor in political decision-making. However, decisions concerning science and innovation policy should be based on scientific, reliable information. The proposed changes to research spending, the roles of research organisations, and the balance between basic and applied research need to be accompanied by quantitative indicators that generate information about how the scientific community is changing. Evaluations of the impact or standard of research, as well as conclusions, must nevertheless always be based on (peer-reviewed) qualitative analysis.

Arho Suominen, Senior Scientist

Hannes Toivanen, Principal Scientist

 

Suominen and Toivanen are research scientists in VTT’s Innovations, Economy and Policy team. Suominen is also a post-doctoral researcher at the Academy of Finland, where he is working on a project called Modelling Science and Technology Systems Through Massive Data Collections.

Tieteen tuloksellisuuden mittarit – Monimuotoistunut, profiloitunut ja eurooppalaistunut tutkimuskenttä

Suomen tiedejärjestelmän voimakkaiden muutosten keskellä on tärkeä ymmärtää, mistä Suomen tiede koostuu. Viime aikoina vilkasta keskustelua ovat synnyttäneet suunnitellut rahoitusleikkaukset, vaatimukset yliopistojen roolien selkeyttämisestä, strategisten painopistealueiden valinnat sekä vaatimukset yliopistojen tuloksellisuudesta.

Tuloksellisuutta mittaamme yhä enemmän indikaattorein.  Tuotettujen tutkintojen kappalemäärä, yliopistojen ja tutkimuslaitosten tuottamat innovaatiot ja tieteellisten julkaisujen kappalemäärä ovat vain muutamia esimerkkejä mittareista, joilla pyrimme ymmärtämään tieteen tuottamaa arvoa yhteiskuntaan.  Näkemyksemme mukaan, usein keskusteluun nousevat indikaattoreihin perustuvat listaukset organisaatioiden paremmuudesta tai tuottavuudesta luovat hyvin kapeakatseisen kuvan tieteestä. Keskusteltaessa tieteen tilasta, tasosta tai tuloksellisuudesta mielekkäämpää olisi pyrkiä ymmärtämään laajempia systeemisiä muutoksia, kuin tarttua yksittäisen indikaattoreihin. Yhdymme koulutussosiologian professori Osmo Kivisen ja tutkija Juha Hedmanin kritiikkiin: tieteen tulosindikaattorien käyttö tulostaulukkoina on herkkä väärinymmärryksille ja omiaan johtamaan päätöksiin, jotka ovat korvaamattomaksi vahingoksi.

Toteuttamamme CEK-tutkimushanke pyrki ymmärtämään indikaattoreiden taustaa hahmottaaksemme paremmin muutoksia Suomen tutkimusjärjestelmässä. Samalla pyrimme tarjoamaan johtopäätöksinä laadullisia havaintoja, jotka hyödyntävät tieteen tulosindikaattoreita. Nostammekin seuraavassa esille neljä havaintoa, jotka ovat mielestämme jääneet pienelle huomiolle indikaattorivetoisessa keskustelussa.

Ensimmäisenä ja ehkä tärkeimpänä: Suomen tiede on monimuotoistunut. Suomen tiede on perinteisesti nojannut kahdelle tukijalalle: lääke- ja luonnontieteen tutkimukseen. Näiden rinnalle on kehittymässä uusi, kansainvälisesti merkittävä tukijalka, joka koostuu laajasti informaatioteknologian, yhteiskunta- ja kauppatieteen tutkimuksesta. Tämä tieteen alojen yhdistelmä on ollut Suomen tieteen merkittävin kasvukomponentti, kun tuloksia mitataan kansainvälisillä tiedejulkaisuilla. Vaikka on epäselvää, mitkä yksittäiset kasvavat tutkimusaiheet näyttelevät merkittävää roolia Suomen tutkimuskartalla tulevaisuudessa, jo yleisemmällä tasolla tämä muutos osoittaa, miten tutkimusjärjestelmä jo nyt yhä selkeämmin painottaa teemoja, jotka ovat tärkeitä elinkeinoelämälle.

Monimuotoistumiseen sisältyy myös merkittävä organisatorinen muutos. Tämä nostaa esiin toisen merkittävän havainnon. Tutkimuksen eturintamaan on noussut uusia tutkimusyksiköitä tutkimusteemoilla, jotka poikkeavat Suomelle perinteisestä lääke- ja luonnontieteen huippututkimuksen perinteestä. Vaikuttaakin siltä, että tiedeyhteisö on jo tehnyt valintoja. Tuloksemme nostavat esiin useita yliopistoja ja tutkimuslaitoksia jotka ovat, valintoja tekemällä, onnistuneet kehittymään kohti tutkimuksen eturintamaa. Menestyminen kansainvälisessä tiedekilpailussa on siis jo nyt vaatinut yliopistoilta valintoja ja resurssien kohdentamista.  Siitä, minkä verran tutkimuskenttä tarvitsee lisäprofiloitumista, voidaan tietysti keskustella.

Globaali kilpailu on edellyttänyt tutkijoilta laajaa kansainvälistä tutkimusyhteistyötä. Yhteistyö on nähty, paitsi keinona tuoda osaamista Suomeen, myös synnyttävän huippututkimusta. Kolmantena havaintona nostamme esiin sen, että tuloksemme osoittavat kansainvälisellä tutkimusyhteistyöllä olevan vaikeasti selitettävä suhde tutkimuksen laatuun. Vaikka kansainvälinen yhteistyö tutkimuksessa on kasvussa, tuloksemme kyseenalaistavat: johtavatko nykyiset panostukset kansainvälistymiseen ja siihen, että suomalaisilla on marginaalinen rooli kansainvälisessä huippututkimuksessa ja onko tämä hyödyllisempää kuin kehittää Suomessa sijaitsevia tutkimusryhmiä. Ei ole lainkaan yksiselitteistä, minkä tyyppinen kansainvälinen yhteistyö tuottaa Suomen kannalta eniten arvonlisää.

Viimeisenä, vaikka kansainvälisen yhteisjulkaisemisen vaikutus Suomen tutkimuksen laatuun jäi osittain epäselväksi, tuloksemme nostavat selkeästi esiin integraation Euroopan tutkimusalueeseen. Tämä on kehitystä, joka on tapahtunut pohjoisamerikkalaisen tutkimuksen kustannuksella. Suomalaisten tutkijoiden hyödyntämä tietopohja on yhä selkeämmin peräisin eurooppalaisesta tieteestä, joka osaltaan antaa positiivisen signaalin Euroopan tutkimuksen integraatiosta.

CEK-tutkimushankkeen tulosten yhteenvetona, Suomen tiede näyttäytyy monimuotoisemmalta, profiloituneemmalta sekä eurooppalaisemmalta kuin aiemmin.

Tieteen tuloksellisuutta mitattaessa tutkimuksen tuotosten, kuten julkaisujen analyysillä, voidaan tuottaa arvokasta informaatiota vaikuttavuusarvion tueksi. Kuten esimerkkimme osoittivat, kun indikaattoreita käytetään tuloksien sijaan muuttujina jatko-analyysissä, on mahdollista luoda mielenkiintoisia johtopäätöksiä. Riskinä indikaattorilistojen tiedepolitiikassa on puutteellinen ymmärrys tulosten kontekstista, puhtaat väärinymmärrykset sekä indikaattorien herkkyys pelaamiselle. Väitämme, että tutkijat ovat esimerkiksi äärettömän mukautuvia mekaanisten tuloksellisuusmittareiden käyttöönottoon sekä laajemmin tiedepoliittiseen ohjaukseen. Uusien tuloksellisuusmittareiden ja ohjausmekanismien käyttöön tulisikin sisältyä kriittinen arvio siitä, mitä sivuvaikutuksia tiedeyhteisön mukautuminen kehitettyihin mittareihin ja mekanismeihin aiheuttaa. Jos esimerkiksi palkitsemme patenteista, on varma, että saamme patentteja. Se miten tämä on edistänyt tieteen tuloksellisuutta, on kyseenalaista.

Suomessa on käynnissä merkittävä yhteiskunnallinen rakennemuutos, ja sen myötä tutkimus- ja innovaatiojärjestelmän vaikuttavuusarvioinnin merkitys poliittisessa päätöksenteossa kasvaa. Tiede- ja innovaatiopoliittisen päätöksenteon tulisi kuitenkin pohjautua tutkittuun ja luotettavaan tietoon. Kaavaillut merkittävät muutokset tutkimusrahoitukseen, tutkimusorganisaatioiden toimintaan ja painotukset perus- ja soveltavan tutkimuksen välillä tarvitsevat rinnalleen määrällisiä mittareita, joilla voidaan tuottaa informaatiota tutkimusjärjestelmän muutoksista. Tutkimuksen vaikuttavuuden tai laadun arviointi sekä johtopäätökset tulee kuitenkin aina perustua (vertaisarvioon perustuvaan) laadulliseen analyysiin.

Arho Suominen, Erikoistutkija

Hannes Toivanen, Johtava tutkija

 

Suominen ja Toivanen ovat tutkijoita VTT:n Innovations, Economy and Policy –tiimissä. Suominen on lisäksi Suomen Akatemia tutkijatohtorin tehtävässä projektilla ”Tiede ja teknologiajärjestelmän kehityksen mallintaminen massiivisten tietoaineistojen avulla”.