Food waste is a sheer waste of resources

PA290136

Each issue of Pirkka magazine includes tips on how to use leftover food. A National Waste Week was arranged in September for the second time. Following a French model, Finnish stores have started to sell so-called ugly vegetables, that is normal vegetables that deviate from the standard as regards their shape or colour. There are several online organisations, campaigns and blogs aimed at reducing waste. There are daily tweets posted on #foodwaste. The list goes on and on. In other words, food waste has in many ways become a hot topic of discussion in Finland.

Agrifood Research Finland (MTT) estimates that in a Finnish food supply chain, food loss is around 62–86 kilogrammes per person per year. That figure includes the food industry, the retail sector and preparing food at home and in restaurants. About half of the amount of food loss is generated by households and food services. Each Finn throws away 23 kilogrammes of food in a year[i]. These figures feed the continuation of the discussion on waste, and above all, reasoning on where the waste is generated and how it can be reduced.

Differences in waste between various continents

The Food and Agriculture Organization of the United Nations (FAO)[ii] considers food loss to be any part of produced food which is not, for any reason, eaten by people, but is spoilt or damaged on a farm, during processing or transportation to a store. In households, stores and restaurants any food thrown away is usually called food waste.

The share of food loss is roughly the same in developing countries and industrialised countries, 30% of produced food, but food loss occurs in different parts of the food supply chain. In developing countries, people eat almost all of the food that reaches them, but food is damaged and spoilt during inefficient transportation and storage.

In industrialised countries, on the other hand, a lot of food is thrown away by households. According to the FAO, a European consumer throws away 95 kilogrammes of food in a year, and an African consumer 6 kilogrammes. There is a clear difference in the amount of produced food. In Europe, around 900 kilogrammes of food is produced per person, whereas the corresponding figure in African countries south of Sahara is 460 kilogrammes.

More efficient food supply chain essential

The amount of food loss and waste must be reduced, and the food supply chain must be more efficient in many respects so that we can feed the growing number of people. It is estimated that, with the current consumption habits and the amount of food loss, we will need 60% more food in 2050[iii]. Part of the global population will achieve a better income level and then also the consumption of animal protein and total calories increases, which in turn increases the need for resources for food production. In terms of numbers, the population will grow the most in the poorest countries.

Currently, there is enough produced food for everyone according to the FAO and WFP (World Food Programme). Food, just like wealth, is divided very unevenly between people. Poverty is the main reason for hunger, not so much the lack of food. Many people do not have land on which to grow food or money to buy it. Therefore, feeding humanity is related to food waste, but it is an even more complex challenge than the latter.

Food production takes up a great deal of resources

Food production has significant effects on the environment. Food production and transport to consumers as well as the preparation of food require a lot of various resources, such as water, fertilizers, feed, land and space, packaging materials, transportation, energy and labour. When food is thrown away without being eaten, these investments go to waste. In Finland, the environmental effects of food production measured as carbon dioxide emissions account for the third largest share after housing and traffic.

Food loss is such a great waste of resources that the EU has set goals to control it. The food supply chain should be more efficient so that by 2020 the amount of food loss is halved. Procedures on how this goal is to be achieved are being planned. Part of the work will be increasing awareness and shaping opinions. The extent of the EU’s role as a controller has not been decided. It is not necessary to start work from scratch, as many EU countries already have very active operations for reducing food waste.

Habits, price and awareness restrain waste

People’s relation to food waste is reflected by their living conditions, values and habits. Usually, we value something in which we have invested a lot of money or effort, or something that is not readily available relative to our needs. During the depression in Finland, from the end of the 1930s to the beginning of the 1950s, all available food was used carefully. People became very accustomed to this habit, and even in a time of abundance, these people find it difficult to throw food away.

This is not the case for younger generations. In a time of abundance, we can choose what we want to eat – or not to eat. In 1966, food accounted for 27% of expenditure in Finnish households, in 1985 the share of food in overall expenditure was 18%, and in 2012 it was only 12%[iv]. For comparison, in Romania the corresponding figure was 44% in 2012. When the amount of money available increases, the relative share of money used on food is reduced[v], and the amount of food loss has been shown to increase.

In other words, the relative share of food expenditure has diminished in the long term in Finland. However, in the past couple of years the absolute price of food has increased even faster than in other EU countries. When the increasing awareness of the environmental effects of food is also considered, I believe that we have a recipe for increasing respect for food, and thus reducing food waste as a result. However, one has to bear in mind the several negative implications of volatile and high food prices home and abroad.

Household food loss under control by daily decisions

I believe that permanent changes in any sector of life require personal awareness, subjective experiences and conscious decision-making. The amount of food waste can be reduced at home by simple methods. For example, it is recommended to check the temperature of a refrigerator and the best temperature for preserving each food item, cool prepared food quickly, freeze any leftover food or food bought in large packages, such as grated cheese, and plan grocery shopping in advance. Prosaically, attention to household and housing skills helps reduce food loss.

Food is wasted in many parts of the food system, and a consumer cannot influence them directly. VTT Technical Research Centre of Finland investigates and develops these other parts of the system by participating in international projects. Together with our partners, we have submitted an application to the EU’s Horizon2020 Programme, where the objective is, for example, to use information technology for monitoring the storage conditions of food products and quality through the food supply chain, sorting waste, and reusing waste as a raw material. Correct packaging is one practical way to protect food as it is transported through logistics and stored all the way home. We cooperate with FAO in relation to this subject.

In the next part of the blog series on food loss, I will look at bio-packaging, that is, using fibre-based materials and bioplastics in order to reduce food waste.

 

Sara Paunonen

Senior Scientist

 

[i] Silvennoinen, K, et al. 2012, Food Waste Volume and Composition in the Finnish Food Chain, MTT.

[ii] FAO 2011, Global food losses and food waste. Extent, causes, and prevention.

[iii] The CGIAR Research Program on Climate Change, Agriculture and Food Security (CCAFS). http://ccafs.cgiar.org/

[iv] Statistics Finland, Households and consumption expenditure by type of household.

[v] So-called Engel’s law, Engel E. 1857, Die Productions- und Consumtionsverhältnisse des Königreichs Sachsen.

Ruokajäte on silkkaa resurssien tuhlausta

PA290136

Jokaisessa Pirkka-lehden numerossa on vinkkejä ruontähteiden hyödyntämiseksi. Kansallista Hävikkiviikkoa vietettiin syyskuussa toista kertaa. Ranskan mallin mukaan suomalaiset kaupat ovat ottaneet myyntiin ns. rumia kasviksia eli normaaleja vihanneksia, jotka muodon tai värityksen perusteella poikkeavat standardista. Netistä löytyy lukuisia hävikin vähentämiseen tähtääviä järjestöjä, kampanjoita ja blogeja. Tägillä #ruokahävikki julkaistaan twiittejä päivittäin. Listaa voisi jatkaa pitkään. Ruokajäte on siis noussut monella tavalla kansakuntamme puheenaiheeksi.

Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskus (MTT) arvioi, että suomalaisessa ruokaketjussa ruokahävikki on noin 62 – 86 kg henkilöä kohti vuodessa. Edelliseen lukuun on otettu elintarviketeollisuus, kauppa ja ruoan valmistuksen kotona ja ravintoloissa. Noin puolet tästä syntyy kotitalouksissa ja ravitsemuspalveluissa. Jokainen suomalainen heittää vuodessa roskiin 23 kg ruokaa[i]. Nämä luvut antavat aihetta hävikkikeskustelun jatkamiselle ja ennen kaikkea pohdinnalle, mistä hävikki syntyy ja kuinka sitä voidaan vähentää.

Hävikissä eroja eri maanosissa

YK:n ruoka- ja maatalousorganisaatio FAO[ii] määrittelee ruokahävikiksi sen osan syötäväksi tuotetusta ruoasta, jota syystä tai toisesta ei päädy ihmisten syötäväksi, vaan pahenee tai vaurioituu maatilalla, prosessoitaessa tai matkalla kauppaan. Kotitalouksissa, kaupassa ja ravintoloissa jätteeksi laitettua ruokaa kutsutaan useimmiten ruokajätteeksi.

Ruokahävikin osuus kehitysmaissa ja teollistuneissa maissa on karkeasti ottaen yhtä suuri, 30 % tuotetusta ruoasta, mutta ruokaa häviää eri kohdissa ruokaketjua. Kehitysmaissa ihmiset syövät lähes kaiken ruoan, joka heille saakka saapuu, mutta ruoka vaurioituu ja pahenee tehottomissa kuljetuksissa ja varastoinnissa.

Teollistuneissa maissa taas kotitalouksissa heitetään paljon ruokaa pois. FAO:n mukaan eurooppalainen kuluttaja heittää vuodessa pois 95 kg ruokaa, ja afrikkalainen kuluttaja 6 kg. Tuotetun ruoan määrässä on selkeä ero. Euroopassa ruokaa tuotetaan vuodessa noin 900 kg henkilöä kohti, kun vastaava luku Saharan eteläpuolisessa Afrikassa on 460 kg.

Ruokaketjun tehostuminen välttämätöntä

Ruokahävikin ja -jätteen tulee pienentyä ja ruokaketjun tehostua kaikin puolin, jotta pystymme ruokkimaan kasvavan ihmiskunnan. Arvioidaan, että nykyisenkaltaisilla kulutustavoilla ja ruokahävikin märällä vuonna 2050 tarvitaan 60 % enemmän ruokaa[iii]. Osan globaalista väestöstä nousee paremmalle tulotasolle ja silloin nousee myös eläinproteiinin ja kokonaiskalorien kulutus, mikä kasvattaa ruoantuotantoon menevien resurssien tarvetta. Lukumääräisesti väestö lisääntyy eniten köyhimmissä maissa.

FAO:n ja Maailman ruokaohjelma WFP:n (World Food Programme) mukaan tuotettu ruoka kuitenkin riittäisi tällä hetkellä kaikille maailman ihmisille. Ruoka, kuten rahakin, jakautuu hyvin epätasaisesti ihmisten kesken. Köyhyys on suurin syy nälälle, ei ruoan puute sinänsä. Suurella osalla ihmisistä ei ole maata kasvattaa ruokaa tai rahaa ostaa sitä. Ihmiskunnan kylläisenä pitäminen liittyy siis ruokahukkaan, mutta on olemukseltaan vielä jälkimmäistäkin monimutkaisempi haaste.

Ruoan tuotanto vie paljon resursseja

Ruoan tuotannolla on merkittäviä vaikutuksia ympäristöön. Ruoan tuottaminen ja vienti kuluttajille ja valmistaminen vaatii paljon erilaisia resursseja kuten vettä, lannoitteita, rehua, maa-alueita ja tilaa, pakkausmateriaaleja, kuljetuksia, energiaa ja työtä. Kun ruoka heitetään syömättä roskiin, nämä investoinnit valuvat hukkaan. Suomessa ruoan tuottamisen ympäristövaikutukset hiilidioksidipäästöissä mitattuna ovat kolmanneksi suurimmat asumisen ja liikenteen jälkeen.

Ruokahävikki on niin suurta resurssien tuhlausta, että EU on asettanut tavoitteita sen suitsimiseksi. Ruokaketjun pitäisi tehostua niin, että vuoteen 2020 mennessä ruokahävikki puoliintuu. Toimenpiteet, miten tähän päästään ovat suunnitteilla. Osa työstä tulee olemaan tiedon jakamista, ja mielipiteiden muokkausta. Ei ole päätetty kuinka selkeä valvontarooli EU:lle tulee. Tyhjästä työtä ei tarvitse aloittaa, sillä monella EU-maalla on jo hyvin aktiivista toimintaa ruokahukan vähentämiseksi.

Tottumukset, hinta ja tietoisuus hillitsevät hävikkiä

Suhde ruokahukkaan heijastelee ihmisten elinoloja, arvostuksia ja tapoja. Yleensä arvostetaan sitä minkä hankkimiseksi pitää investoida paljon rahaa tai vaivaa, tai mitä on vähän saatavilla suhteessa tarpeeseen. Pula-aikana Suomessa 30-luvun aivan lopusta 50-luvun alkuun kaikki saatavilla oleva ruoka hyödynnettiin tarkoin. Tottumuksesta tuli ihmisille toinen luonto, ja runsauden aikana jälkeenkin ruoan pois heittäminen ei ole näille ihmisille helppoa.

Toisin on nuorempien sukupolvien kohdalla. Runsauden aikana ruokaa voi valikoida ja syödä mieltymystensä mukaan – tai jättää syömättä. Vuonna 1966 ruokamenojen osuus suomalaisten kotitalouksien menoista oli 27 %, vuonna 1966, vuonna 1985 se oli 18 %, ja 2012 enää 12 %[iv]. Vertailun vuoksi, Romaniassa vastaava luku oli 44 % vuonna 2012. Kun käteen jäävän rahan osuus kasvaa, ruokaan käytetyn rahan suhteellinen osuus pienenee[v] ja todistetusti ruokahävikin määrä nousee.

Ruokamenojen suhteellinen osuus on siis Suomessa pitkällä aikajänteellä pienentynyt. Absoluuttinen ruoan hinta on kuitenkin noussut viime vuosina, vieläpä nopeammin kuin muissa EU-maissa. Kun tähän lisätään vielä kasvava tietoisuus ruoan ympäristöön liittyvistä vaikutuksista, uskon, että resepti ruoan arvostuksen kasvamiselle ja sen myötä ruokajätteen pienentymiselle on olemassa. On tosin aina muistettava, että korkealla ruoan hinnalla on negatiivisia seurauksia sekä koti- että ulkomailla.

Kotitalouden ruokahävikki kuriin arjen päätöksillä

Uskon että pysyvät muutokset millä tahansa elämän alueella edellyttävät henkilökohtaista havahtumista, omakohtaisuuden kokemusta ja tietoisten valintojen tekemistä. Ruokajätteen määrää voi vähentää kotona yksinkertaisilla keinoilla. Kannattaa tarkistaa esimerkiksi jääkaapin lämpötila, selvittää, missä lämpötilassa kukin ruoka-aine on parasta säilyttää, jäähdyttää valmistetut ruoat nopeasti, pakastaa ylijäänyt tai suurissa pusseissa ostettu ruoka kuten vaikkapa juustoraaste ja suunnitella ostokset. Huomio kiinnittäminen proosallisesti kotitalous- ja asumistaitoihin auttaa vähentämään ruokahävikkiä.

Ruokaa häviää ruokasysteemissä monessa kohdassa ja niihin kuluttaja ei voi suoraan vaikuttaa. Näitä muita systeemin osia VTT tutkii ja kehittää osallistumalla kansainvälisiin projekteihin. Olemme jättäneet kumppaneiden kanssa EU:n Horizon2020-ohjelmaan hakemuksen, jossa tavoitteena on mm. tietotekniikan keinoin seurata ruokatuotteiden säilytysolosuhteita ja laatua ruokaketjun lävitse, lajitella jätettä ja käyttää sitä uudelleen raaka-aineena. Yksi käytännönläheinen keino suojata ruoka sen kulkiessa läpi logistiikan ja kaupan aina kotiin saakka on oikein toteutettu pakkaaminen. Tähän aiheeseen liittyen teemme yhteistyötä FAO:n kanssa.

Ruokahävikkiä käsittelevän blogisarjan seuraavassa osassa kerron bio-pakkaamisesta, eli kuitupohjaisten materiaalien ja biomuovien käytöstä ruokahukan vähentäjänä.

Sara Paunonen

Erikoistutkija

 

[i] Silvennoinen, K, et al. 2012, Ruokahävikki suomalaisessa ruokaketjussa, MTT.

[ii] FAO 2011, Global food losses and food waste. Extent, causes, and prevention.

[iii] The CGIAR Research Program on Climate Change, Agriculture and Food Security (CCAFS). http://ccafs.cgiar.org/

[iv] Tilastokeskus, Kotitaloudet ja kulutus kotitaloustyypin mukaan.

[v] Ns Engelin laki, Engel E. 1857, Die Productions- und Consumtionsverhältnisse des Königreichs Sachsen.

Digital services supporting occupational well-being

PA270081x_2

Finland is a leading country in terms of Internet use, but health care services are lagging behind in the development of digital services. Electronic services have only recently started to become more common, and they have provided customers with tasks that support the traditional treatment process, such as appointment booking, checking laboratory test results and saving information on measurements taken at home. Elsewhere, however, digitalisation is used on a wider scale in the prevention and treatment of diseases.  How could the matter be promoted in Finland?

Employers and occupational health services are perfect partners for developing digital well-being services, as a large proportion of Finns can be reached through employers and occupational health care.  Employers could, if they wanted to, act as a channel for applications that prevent diseases and improve occupational well-being in general, while occupational health care could concentrate on the actual digital self-care services.

Education is not enough

As Doctor of Philosophy (PhD) in Medicine and Occupational Health and Docent of Occupational Medicine, Markku Seuri states in his book Työterveyshuolto 2.0 – järjestelmämme on muututtava (Occupational Health Care 2.0 – Our System Must Change) that the greatest occupational risks are related to our lifestyle: lack of exercise, obesity, alcohol use and smoking. According to Seuri, distributing information is not a sufficient remedy; employees should also receive support to make the necessary behaviour change.

Whether it is a question of a self-care solution offered by occupational health care or a well-being service offered by an employer, several benefits can be achieved through digitalisation:

  1. The availability of services can be improved. The same services can be offered to all employees regardless of, for example, the place of work.
  2. The threshold to use services can be lowered. There is still much fear of being stigmatised due to health-related problems, which prevents seeking of professional help. Through digital services, the threshold for making the first contact can be lowered and an employee can also be offered services that prevent diseases.
  3. The cost-efficiency of services can be improved. Time is saved when the number of face-to-face meetings can be reduced and the use does not involve all employees at the same time. Digitalisation can bring savings, especially for lifestyle diseases, by preventing diseases and by offering means to increase the effectiveness of treatment.

In a study funded by the Finnish Work Environment Fund, we investigated how the implementation of a digital well-being service can be carried out through employers. We cooperated with two ICT companies. We used an existing application to promote mental well-being (http://oivamieli.fi). Employees were able to use the application either online or by downloading it on their phones. The idea of the application is to offer exercises that last for a couple of minutes to improve mental well-being. The exercises can either be listened to on headphones or read. In previous studies, the application received very positive feedback as a service aimed directly at consumers.

Management support needed

Against our expectations, the implementation of the application in a workplace context encountered obstacles. Only a small portion of employees downloaded the application and used it. On closer examination, a few apparent reasons were revealed: The application was not allowed to be used during working hours and it was not available for use on employees’ Windows phones. We noticed that an excellent application alone is not enough; the use of the application had to be understood as part of other actions for occupational well-being and the rest of the operation of an organisation. We understood that

  1. Implementation must be supported by the management of an organisation. For the management of a company to be able to make a decision on the implementation of an application, the application must prove to have benefits that are closely related to the operation of the organisation. For example, it must have a positive effect on the productivity of an organisation.
  2. The suitability of the content, functionalities and use habits for the work environment affect the use of well-being services. Employees are busy both at work and during their leisure time, and it is not easy to find time to carry out additional tasks. A well-being service must offer clear added value, which could be, for example, learning new skills or improving personal life management.

There is still plenty of room for improvement in the adoption of digital services for occupational well-being, as there is a contradiction between using a smart phone, which is considered private, and well-being training for the benefit of the whole organisation. For example, processing confidential information may raise questions from the perspective of an employee.

It remains to be seen whether Finnish decision-makers have enough courage to demand modern services that genuinely use digitalisation and in what scale the opportunities and benefits of digitalisation are utilised by the management of companies and the occupational health services.

Marja Harjumaa

Senior Scientist

Digitaaliset palvelut työhyvinvoinnin tueksi

PA270081x_2

Suomi on Euroopan kärkimaita Internetin käytössä, mutta terveydenhuollon palvelut tulevat digitaalisten palveluiden kehityksessä jälkijunassa. Vasta viime aikoina ns. sähköinen asiointi on alkanut yleistyä ja sitä myöten mahdollistaa asiakkaalle perinteistä hoitoprosessia tukevia tehtäviä, kuten ajanvaraus, laboratoriotulosten katsominen ja kotimittausten tallentaminen. Maailmalla digitaalisuutta kuitenkin hyödynnetään myös laajemmin sairauksien ennaltaehkäisyssä ja hoidossa.  Miten asiaa voisi edistää Suomessa?

Työnantajat ja työterveyshuollot ovat oivia kumppaneita digitaalisten hyvinvointipalveluiden kehittämiselle, sillä iso osa suomalaisista voidaan tavoittaa työnantajien ja työterveyshuollon kautta.  Halutessaan työnantajat voisivat toimia kanavana sairauksia ennaltaehkäiseville ja yleisesti työhyvinvointia parantaville sovelluksille, kun puolestaan työterveyshuolto voisi keskittyä varsinaisiin digitaalisiin omahoitopalveluihin.

Valistus ei riitä

Työterveyshuollon erikoislääkäri ja työlääketieteen dosentti Markku Seuri toteaa kirjassaan Työterveyshuolto 2.0 – järjestelmämme on muututtava, että työssä olevien suurimmat vaarat liittyvät elämäntapoihin: liikkumattomuuteen, ylipainoon, alkoholin käyttöön ja tupakointiin. Hänen mukaansa lääkkeeksi ei riitä pelkkä tiedon jakaminen, vaan työntekijöitä pitäisi pystyä tukemaan tarvittavan muutoksen tekemisessä.

Olipa sitten kyseessä työterveyshuollon tarjoama omahoitoratkaisu tai työnantajan tarjoama hyvinvointipalvelu, digitaalisuudella voidaan saavuttaa useita etuja:

  1. Palveluiden saatavuutta voidaan parantaa. Samat palvelut voidaan tarjota kaikille työntekijöille esimerkiksi työpisteestä riippumatta.
  2. Palveluiden käyttökynnystä voidaan laskea. Terveysongelmiin liittyy edelleen paljon leimautumisen pelkoa, mikä estää lääkärin pakeille hakeutumista. Digitaalisten palveluiden kautta kynnystä ensimmäiselle yhteydenotolle voidaan madaltaa ja työntekijälle voidaan tarjota myös sairauksia ennaltaehkäiseviä palveluita.
  3. Palveluiden kustannustehokkuutta voidaan parantaa. Aikaa säästyy, kun kasvokkain tapahtuvien tapaamisten määrää voidaan vähentää eikä käyttö sido kaikkia työntekijöitä samaan aikaan. Erityisesti elintapasairauksien osalta digitaalisuus voi tuoda säästöjä ennaltaehkäisemällä sairauksia ja tarjoamalla keinoja lisätä hoidon vaikuttavuutta.

Selvitimme Työsuojelurahaston rahoittamassa tutkimuksessa, kuinka digitaalisen hyvinvointipalvelun käyttöönotto onnistuu työnantajien kautta. Yhteistyökumppaneina meillä oli kaksi ICT-alan yritystä. Käytimme apuna olemassa olevaa sovellusta henkisen hyvinvoinnin edistämiseen (http://oivamieli.fi), jota työntekijät pystyivät käyttämään webissä tai lataamaan omiin puhelimiinsa. Sovelluksen ideana on tarjota muutaman minuutin kestäviä psyykkistä hyvinvointia parantavia harjoituksia, joita voi kuunnella kuulokkeilla tai lukea. Se oli saanut aiemmissa tutkimuksessa erittäin positiivista palautetta suoraan kuluttajille suunnattuna palveluna.

Johdon tuki tarvitaan

Vastoin odotuksiamme sovelluksen käyttöönotto työkontekstissa ontui. Vain pieni osa työntekijöistä latasi sovelluksen ja käytti sitä. Tarkempi tarkastelu paljasti tälle ihan ilmeisiä syitä: Sovellusta ei saanut käyttää työaikana ja sovellusta ei ollut tarjolla työntekijöiden Windows-puhelimiin. Huomasimme, että pelkkä loistava sovellus ei riittänyt, vaan sovelluksen käyttö piti ymmärtää osana muita työhyvinvoinnin toimia ja organisaation muuta toimintaa. Ymmärsimme, että

  1. Käyttöönotolla tulee olla organisaation johdon tuki. Jotta yrityksen johto voisi tehdä päätöksen sovelluksen käyttöönotosta, sovelluksella täytyy osoittaa olevan organisaation toimintaan läheisesti liittyviä hyötyjä. Sen pitää esimerkiksi vaikuttaa positiivisesti organisaation tulokseen.
  2. Hyvinvointipalvelun käyttöön vaikuttavat sisällön, toiminnallisuuksien ja käyttötapojen sopivuus työympäristöön. Työntekijät ovat kiireisiä sekä töissä että vapaa-ajalla, eikä ylimääräisten tehtävien tekemiselle ole helppo löytää aikaa. Hyvinvointipalvelun tulee tarjota selkeää lisäarvoa, jota voi olla esimerkiksi uuden oppiminen tai oman elämänhallinnan paraneminen.

Käyttöönoton kehittämisessä on vielä paljon tekemistä, sillä ristiriitaa aiheuttaa esimerkiksi jako yksityiseksi koetun älypuhelimen ja koko organisaation hyödyksi tehtävän hyvinvointivalmennuksen välillä. Esimerkiksi luottamuksellisten tietojen käsittely voi herättää kysymyksiä työntekijän näkökulmasta.

Nähtäväksi jää, löytyykö suomalaisilta päätöksentekijöiltä tarpeeksi uskallusta vaatia moderneja, aidosti digitaalisuutta hyödyntäviä palveluita, ja kuinka laajassa mittakaavassa yritysten johdot ja työterveyshuollot huomaavat tarttua tilaisuuteen ja käyttää digitaalisuuden etuja hyväkseen.

Marja Harjumaa

Erikoistutkija

Smart City: local but networked, distributed but integrated

_MG_5470

The concept smart city pops up frequently in the context of urban development. The concept definitely has a positive flavour, but I have found myself thinking, what does it actually mean?

There is no unique definition for a smart city. The interpretations and definitions used by different interest groups, stakeholders or regions vary. Often one gets an impression that a smart city is the same as a digital city, sometimes its meaning is close to that of a sustainable city.

It is a challenging term, because who would like his contribution to the development not be called smart, i.e. there is no such thing as a dumb city. While most of human activities take place in cities you may see almost anything included within the smart city concept. So, why should we use a special term if it includes everything in a city?

Towards distributed smart solutions

The basis of developing systems has always been to move towards an optimum defined by multiple criteria, often economic aspects being among the core criteria. Traditionally an optimum has been reached by centralized solutions. Economy of scale has been achieved by systems with a distinctive point of control. For example, power grids have been built around large power plants. Public transport systems have been based on somebody deciding the schedules and routes on behalf of others.

Retail shopping has moved to large shopping centres. Even the governance in a society has meant a powerful central administration making decisions on behalf of the citizens.

The development of information and communication technology ICT has enabled search for new kinds of optima. The outcome of implementation processes in various systems is often regarded as ‘smart’.

Concerning energy, for example, distributed local production is feasible up to the extreme that every building may become a power source. However, a system of distributed production is better than the old centralized system only if the energy network is managed properly. The transition to smart grids has only been possible thanks to advanced ICT.

New on-demand service concepts are emerging in public transport, which is still based to large extent to predetermined schedules and routes. Like in the case of energy, if you produce more than you need, you may offer your capacity to be used by others. Without advanced ICT the linking of service providers and users would not be possible.

In retail industry the rapidly growing shopping over internet has created a need to rethink the urban logistics. The role of shopping centres and department stores is undergoing a significant change. At the same time the end delivery to the individual customers is seeking new forms. Increased efficiency and better response to customer needs is possible only by use of advance ICT.

In order to make use of public services you had to go to the city centre or at least to the local centre in the suburb. Due to the changes in relative costs of operations in the societies, the development has unfortunately meant that the distances to the service points have gradually increased. Thanks to ICT, you are more and more able to use the services at your home or even when travelling. The savings for the service provider are evident.

ICT also enables citizens to participate in decision making much more than before. While tools exist to enable receiving of information, it is much more difficult for the authorities to keep their work behind closed doors. Citizens are now able to interact with both with the officials and with the elected representatives more than ever before. Despite of the challenge of digital divide, the development of ICT has altogether meant a huge increase in the power of citizens.

Act local, be networked

All the examples above have meant that the meaning of geographical location has changed. You can act locally but at the same time use resources in places you do not even know. Administrative borders can no more be at the same to optimal borders for operations. Without integrating the resources and operations the world with distributed resources would be like the societies centuries ago – and nobody wants that.

In the old systems, data was gathered into a central location, where it was then, often after a significant delay, analyzed. The conclusions drawn were then transmitted back along the chain as instructions. In the current distributed systems data can be gathered and analyzed anywhere. This allows a much larger set of input data and much wider resources for assessment and conclusions. The central decision maker is not always needed at all. Open data – just make the data available and somebody will for his own interest analyse it – is essential in this process.

The essence of being smart in the modern society is in acting locally but being networked outside of your own geographical location. The technological systems can only be managed if they are properly integrated. ICT is the enabler which, when properly used for networking and integration, provides social, environmental, and economic benefits for all.

Cities all over the world see this as an opportunity towards better quality of life. Therefore, the smart city agendas will have a central place in urban development projects. While those projects are always huge investments, they also provide lucrative business opportunities for technology providers. No wonder that practically all largest technology providers have their own smart city agendas.

Matti Kokkala

Professor, Senior Advisor, Smart Cities

Smart City: paikallinen mutta verkottunut, hajautettu mutta yhteenpelaava

_MG_5470

Kaupunkikehityksestä puhuttaessa ei voi välttyä törmäämästä käsitteeseen smart city.  Jätän termin tarkoituksella kääntämättä suomeksi, koska mahdolliset käännökset, kuten älykäs kaupunki, älykaupunki, fiksu kaupunki ja nokkela kaupunki, tuovat kukin oman vivahteensa eivätkä ne vastaa  kansainvälistä smart city -käsitettä.

Adjektiivi smart tekee termin hankalaksi, sillä kukapa haluaisi, että oma tekeminen olisi vähemmän smart. Kun suurin osa ihmisten tekemisistä tapahtuu kaupungeissa, termin smart city alle on eri yhteyksissä selitetty kuuluvan melkein mitä tahansa hyvää tarkoittavaa toimintaa. Miksi siis tarvittaisiin erityistä termiä, jonka piiriin kaikki kaupunkien tekeminen sisältyy?

Usein smart city -termiä käytettäessä saa mielikuvan, että kyse olisi teknologiasta ja nimenomaan tieto- ja viestintäteknologiasta. Kuitenkin smart tarkoittaa paljon enemmän.  Itse asiassa vastaani ei ole tullut yhtäkään tahoa tai henkilöä, joille smart citystä puhuttaessa teknologia olisi itseisarvo, vaikka sen rooli paremman toimintaympäristön ja parempien palveluiden mahdollistajana onkin aina ymmärretty.

Smart city on käsitteenä elänyt jo kymmenkunta vuotta ja näyttää siltä, että se on tullut jäädäkseen. Käsitteellä täytyy siten olla syvempikin merkitys.

Kohti hajautettuja ratkaisuja

Perinteisesti yhteiskunnan järjestelmien optimi sen eri merkityksissä on saavutettu erilaisilla keskitetyillä ratkaisuilla. Esimerkiksi energian tuotanto ja jakelu ovat perustuneet suuriin voimaloihin. Julkinen liikenne puolestaan on perustunut kiinteisiin reitteihin, aikatauluihin ja vain julkiseen liikenteeseen varattuun ajoneuvokalustoon. Vähittäiskauppa on hakenut tehokkuutta suurten ostokeskusten ja tavaratalojen avulla, ja julkinen hallinto ja päätöksenteko julkisista palveluista on luovutettu valittujen edustajien ja virkamiesten luoman keskushallinnon varaan.

Tieto- ja viestintätekniikan kehitys on mahdollistanut tehokkuuden ja vaikuttavuuden hakemisen aivan uudella tavalla. Hajautettu energiantuotanto on mahdollista, kun paikallinen, jopa rakennuskohtainen, energiantuotanto voidaan tuoda hallitusti osaksi koko energiajärjestelmää.

Liikenne muuttuu resurssi­tehokkaammaksi ja paremmin tarvetta vastaavaksi, kun kuljetuspalvelut saadaan reagoimaan ketterämmin todelliseen tarpeeseen esimerkiksi kutsuperustaisen liikenteen tai monikäyttöisen ajoneuvo­kaluston avulla.

Vähittäiskaupassa nopeasti kasvanut ostosten tekeminen internetin kautta on asettanut ostokeskukset ja tavaratalot aivan uuteen tilanteeseen. Kaivataan uusia tehokkaita ja asiakastarvetta vastaavia tapoja jaella ostokset loppukäyttäjille.

Julkinen hallinto ja julkiset palvelut ovat tiedonkulun helpottumisen vuoksi aivan uudella tavalla kansalaisten seurannan alla. Valtuutetut ja viranhaltijat eivät enää julkisen paineen vuoksi pysty toimimaan suljettujen ovien takana, vaan kansalaiset haluavat ja pystyvät vaikuttamaan päätöksentekoon asioiden valmistelusta toteutukseen.

Toimi paikallisesti, verkotu kansainvälisesti

Edellä olevat esimerkit tarkoittavat, että fyysisen paikan merkitys on muuttunut. Toiminta voi näkyä paikallisena, mutta suuri osa tekemisestä voi tapahtua melkeinpä missä tahansa maailmassa.  Muodolliset yhteiskunnan hallinnon rajat menettävät yhä useammin merkityksenä, maantieteellisiä rajoja ei ole välttämättä edes olemassa. Kuitenkin ilman resurssien hallittua yhteensovittamista hajautetut toimintamallit johtaisivat sekaannukseen, mitä kukaan ei tavoittele.

Perinteisesti järjestelmien toiminnasta on aina kerätty tietoa keskitetysti ja sitä on myös analysoitu ja hyödynnetty keskitetysti. Johtopäätöksiä on sitten vyörytetty päätöksentekoketjuja pitkin eteenpäin.  Hajautettujen järjestelmien maailmassa myös tietoa voidaan kerätä ja analysoida hajautetusti. Tämä mahdollistaa paljon suuremman tietomäärän analysoinnin paljon suuremmilla resursseilla. Avoin tieto – periaatteella aseta tieto saataville ja joku muu voi hyödyntää sitä – on olennainen osa uutta toimintatapaa.

Ollakseen nyky-yhteiskunnassa smart tulee toimia paikallisesti, mutta samanaikaisesti globaalisti verkottuneesti.  Hajautettuja teknisiä järjestelmiä voidaan hyödyntää hallitusti vain, jos ne pelaavat yhteen tarvetta vastaavasti. Tieto- ja viestintätekniikka on apuväline, joka mahdollistaa sekä ihmisten verkottumisen että teknisten järjestelmien yhteen kytkemisen niin, että tuloksena on sosiaalista, taloudellista ja ekologista hyötyä yhteiskunnassa.

Kaupungit kaikkialla maailmassa näkevät tämän suurena mahdollisuutena paremman toimintaympäristön ja elämänlaadun tuottamiseksi.  Smart city -ohjelmilla tulee siten olemaan keskeinen merkitys kaupunkien kehittämisessä jatkossakin. Koska kaupunkien kehityshankkeet ovat aina suuria investointeja, ne tarjoavat myös teknologioiden toimittajille merkittäviä liiketoimintamahdollisuuksia. Siksi on luonnollista, että myös maailman suurimmilla teknologiayrityksillä on suuria ja näkyviä smart city -ohjelmia.

Matti Kokkala

Professori, Senior Advisor, Smart Cities

Biotalous muuttaa lautasmallia – vai muuttaako?

Amu_Blogi

Ruoan ja rehun riittävyys ja hyvä laatu ovat globaaleja haasteita, joihin biotalouden näkökulmien avulla haetaan kestäviä ratkaisuja. Ulottuvatko biotalouden vaikutukset meidän jokaisen tavallisen kuluttajan lautaselle ja jääkaappiin?

Kun Suomessa puhutaan biotaloudesta, se harvemmin yhdistetään jokapäiväiseen leipäämme.

Täällä metsien keskellä unohtuu, että biotalousnäkökulmamme on eurooppalaista marginaalia. Suomea etelämpänä keskiössä ovat pellot, ruoan kestävä tuotanto ja agroketjun sivuvirtojen hyödyntäminen.

Mitkä ovat eurooppalaisen kuluttajan proteiinilähteet tulevaisuudessa? Millä ruokimme maatilojen eläimet?

Jotta ruoka riittäisi maapallon kasvavalle väestölle, tarvitaan tehokkaita ja uudistavia keinoja peltojen ja vesien valjastamiseksi ravinnon tuottoon. Pula proteiinista on maailmalaajuisesti suuri.  Kehittyvien maiden ruokatottumusten muuttuessa länsimaiseen suuntaan, lihan kulutus kasvaa. Tämä johtaa proteiinitasapainoa entistä huonompaan suuntaan: eläinperäisen proteiinikilon tuottaminen vaatii huomattavasti enemmän erilaisia panoksia kuin kasviperäisen proteiinikilon kasvattaminen.

Euroopassa vallitsee yltäkylläisyys, mutta olemme esimerkiksi eläinrehun proteiinin osalta hyvin paljon tuontitavaran varassa.  Eurooppalaisessa biotalousstrategiassa omavaraisuus ja huoltovarmuus ovat viimeaikaisten tapahtumien seurauksena nousseet keskeiseksi teemaksi.

Ruoka on tärkeä osa identiteettiämme.

Ruoka on muutakin kuin proteiinitankkausta ja muiden tarpeellisten rakennusaineiden kauhomista kehoon. Ruokaan liitetään intohimoja, arvoja, epäilyjä ja pelkoja. Moni länsimainen kuluttaja erottautuu ruokavalintojensa avulla ja tuo sen avulla esille omia arvojaan. Joillekin kuluttajille se merkitsee kivikautisen ruokavalion noudattamista, joillekin vegaaniruokavaliosta tai karppaamista. Ruokaan hartaasti suhtautuvia hifistelijöitä on jo iso joukko.

Toisaalta moni nappaa elintarvikkeet hyllyltä sen kummempia pohtimatta tai hinnan perusteella – valintaan ei vaikuta ruoan eettisyys, kotimaisuus, jäljitettävyys, terveellisyys tai ympäristöystävällisyys.

Jotain uutta, jotain vanhaa

Olen usein määritellyt biotalouden erilaisten arvojen kohtaamisalustana, jossa yhdistyvät teknologia, insinööritieteet, vihreät arvot sekä kestävä kehitys. Jälkimmäinen ei tarkoita vain ympäristöön liittyviä näkökulmia vaan myös sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävää toimintaa.

Biotalousajattelussa minua kiehtoo uuden ja vanhan kietoutuminen yhteen.  Biotalouden kantavia voimia ovat raaka-aineiden entistä tehokkaampi käyttö sekä uudenlaiset raaka-ainevirrat ja -kierrot.  Uutta ovat myös yhteistyövaatimukset, jotka rikkovat perinteisiä toimialasektoreita.

Biotalous edellyttää aiempaa laajempaa yhteistyötä eri toimialasektoreiden välillä, jotta syntyy uusia arvoketjuja. Itse raaka-aine voi olla tuttu ja teknologia hyväksi havaittu.  Prosessit ja laitteet kaipaavat päivitystä biotaloutta varten, mutta arvoketjun perusprosessi voi toimia hyvin samalla tavalla kuin ennenkin.

Höttöhiilareista takaisin kivikauden ruokavalioon?

Luontaistalouden aikakaudella suomalaisten perusruokavalio koostui usein ohrasta valmistetusta puurosta ja vellistä, perunasta, juureksista, säilötyistä marjoista ja sienistä.  Liha, kala ja maitotuotteet olivat enemmänkin juhlien herkkuja.  Teollistumisen aikakaudella aina meidän päiviimme saakka, ruokavaliossa on lisääntynyt jalostetun ruoan määrä. Valkoinen jauho ja siitä leivottu leipä tai puristettu pasta olivat teollistumisen alussa luksusta ja maistuvat edelleenkin länsimaisessa ruokavaliossa.

Oma lukunsa ovat höttöhiilareita ja lohtua uupuneelle tarjoavat pikaruoat, virvoitusjuomat ja snack-tuotteet, jotka ovat valloittaneet tilaa ruokalautaselta. Nykyään kaikki hyvin tietävät, miltä terveellinen lautanen näyttää, mutta yhä edelleen vihannesten, hedelmien, marjojen ja kuidun osuus on ruokavaliossamme huomattavasti suosituksia pienempi.

Biotalouden malliruokalautanen nostaa ruokavalion perustaksi historiallisia elementtejä: viljat, marjat, siemenet ja pavut ovat biotalouden voimaruokaa.  Eettisesti tuotetut eläinkunnan tuotteet täydentävät ruokavaliota.  Eksoottisuutta eivät tuokaan enää uudenlaiset mausteet, vaan uudet proteiinilähteet, kuten hyönteiset ja levä- tai mikrobiperäinen proteiini.

Elintarviketeollisuuden haaste on valmistaa näistä kuluttajaa houkuttelevia tuotteita arjen ruokapöytään.

Terveellistä, turvallista ja kestävää mutta kuitenkin hyvänmakuista ruokaa

Yksi haaveistani on, että biotalous puhdistaa lisäaineiden maineen: yhä useampi tulevaisuuden lisäaine on kasviperäisen raaka-aineen luonnollinen komponentti, jota osataan älykkäästi käyttää elintarvikkeen laadun ja turvallisuuden parantamisessa.

Toinen haaveeni on, että ruokalautasellemme päätyy niitä terveellisiä kasvin osia, jotka nyt kuskataan possujen ja muiden tuotantoeläinten ravinnoksi.

Tämä kaikki kuitenkin niin, ettei tulevaisuudessa tarvitse hampaat irvessä syödä terveellisiä elintarvikkeita, vaan ne ovat suussa sulavia hyvän olon tuojia samalla, kun niiden perusta on terveellinen ja kestävä.

 

Anu Kaukovirta-Norja

Liiketoiminnan operatiivinen johtaja